Paavi Franciscus

Huomio: aion seuraavaksi herjata miljardin roomalaiskatolisen uskonnollista johtajaa, Euroopan korkea-arvoisinta valtionpäämiestä ja 79-vuotiasta geriatrikkoa, paavi Franciscusta. Lisäksi aion herjata mahdollisimman törkeästi hänen edesmennyttä äitiään, koska kyse nyt kuitenkin on argentiinalaisista henkilöistä, joilla on italialaiset sukujuuret. Etiketti sanoo, että jos herjaa jotakuta italialaista tai käytännössä italialaista, niin on pakko solvata myös tämän äitiä. Sama pätee Latinalaisessa Amerikassa. En minä näitä sääntöjä keksi, turha syyttää siitä. Mutta jos siis tällainen toiminta ei miellytä edes demonstraatiomielessä, niin suksipa kuuseen täältä.

Paavi Franciscuksen ärsyttävimpiä piirteitä on, että häneen suhtaudutaan mediakentässä ja populaarissa asenneviidakossa täysin eri tavalla kuin edeltäjäänsä Benedictus XVI:een huolimatta siitä, että näillä elämästä vieraantuneilla irrelevanteilla hyypiöillä ei ole käytännössä mitään näkemys- tai sisältöeroja. Franciscus pelaa pelkillä retorisilla, tyylillisillä ja harkitun julkisuustempauksellisilla kikoilla, jotka toimivat kiistatta paremmin kuin Benedictuksen totelkaa tai muuten -politiikka. (Lisäksi Franciscus osaa edeltäjästään poiketen hymyillä tavalla, joka ei näytä murhanhimoiselta.) Sen sijaan, että hämmästellään Franciscuksen tarkkaan harkittuja ja laskelmoituja, läpeensä populistisia nöyryyden osoituksia, olisi syytä hämmästellä, miksi Benedictus XVI oli niin palikka, ettei tajunnut soveltaa samoja konsteja, jotka eivät käytännössä maksa mitään tai sido mihinkään, mutta ostavat helppoa myönteistä julkisuutta. 

Huomaan ehkä menneeni äskeisessä tekstikappaleessa liian pitkälle. Benedictus XVI:lla ja Franciscuksella on näet lähemmässä tarkastelussa joitakin substanssieroja. Franciscus on näet ilmiselvästi pahempi ja hävyttömämpi ihminen kuin Benedictus, joka suojeli pedofiilirinkejä ja talousrikollisuutta, mutta tajusi sentään hävetä ja peitellä sitä. Sen sijaan Franciscus normalisoi väkivaltaa, laskee leikkiä terrorismista ja trivialisoi joukkomurhia; näin alhaiselle ihmisyyden tasolle ei Benedictus julkisesti koskaan vajonnut. Kaiken tämän Franciscus teki vuonna 2015, ja siksi hän on ansainnut paikkansa Vuoden paskiaisena. Se on melko kova saavutus lausuntojen alalla sellaisena vuonna, jolloin Donald Trump on ollut äänessä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Viime vuosi alkoi huonosti, kun 7.1.2015 Arabian niemimaan al-Qaidan (ja Jumalan) nimissä toimineet terroristit järjestivät joukkomurhan pariisilaisen pilalehden toimituksessa. Hänen Pyhyytensä kommentoi tapahtunutta viikko ruumiiden kylmettyä. Ikäloppu vanha pieru irvaili lehdistötilaisuudessa, että "jos hyvä ystäväni tri Gasparri suuntaa kirosanan äitiäni vastaan, saa hän odottaa nyrkkiä nenäänsä." [Paavi tekee käsittämättömän valeiskun vieressään vähämielisesti virnuilevan Alberto Gasparrin suuntaan. Kommentoidessaan terroristista joukkomurhaa.] "Se on normaalia. Ei voi provosoida. Ei voi loukata muiden uskoa. Ei voi tehdä pilkkaa muiden uskosta." Ja miksi ei voi? Koska muuten paavi vetää sua turpaan! Tai terroristi ampuu sut ja työtoverisi. Miten ihmeessä muka korkeasti koulutettu ihminen latelee tällaista törkeää soppaa, jossa ilmaisuun vastaaminen väkivallalla on normaalia ja uskonnollisilla ihmisillä on kuusivuotiaan itsehillintä? Oliko tämä tosiaan paras tapa kommentoida asiaa? Eikö voisi toivoa uskontojen kunnioittamista ilman väkivallan legitimointia tai ääliömäisiä nyrkkitappeluanalogioita? Onko tämä terrorismin legitimointi ja joukkomurhien redusointi vanhojen kääkkien kinasteluksi sitä kuuluisaa sofistikoitunutta teologiaa? "Se, joka äitiäni herjaa, saa nyrkkini kuonoonsa", on varmaan ihan Jeesuksen omia sanontoja. Muistaakseni hän opetti juuri jotain tuollaista.

Ja ihan suoraan sanoen en itse kovin paljon pelkäisi paavin läimäyksiä. Franciscus on aika ikälopun oloinen kuivettunut käppänä, joka kävelee hitaasti ja huonoryhtisesti. Hänestä ei olisi minulle fyysisessä konfrontaatiossa mitään vastusta, joten minua ei sen puolesta arveluttaisi kutsua hänen äitiään päin naamaa typeräksi lehmäksi, jonka ihraisen ahterin karvasyylien sijainti oli koko kylän miesten tiedossa ja jonka olisi kannattanut tehdä abortti vatkaimella. Ellei kääkkä kutsuisi sveitsiläiskaartia hätiin, ei minulla olisi mitään pelättävää. Lisähupia tähän melko sairaaseen fantasiaani tuo se, että jos paavi todella löisi minua kaikin voimin takaisin ja onnistuisi jollain käsittämättömällä tekniikalla aiheuttamaan minulle fyysistä vahinkoa (todennäköisimpänä vaihtoehtona tarkkaan lokalisoitu isku jonnekin miehisen anatomian kriittisemmille alueille, jotka Franciscus vanhana homona varmasti tuntee), pitäisi suurin piirtein minkä tahansa oikeusvaltion tuomioistuin hänen tekoaan tuomittavampana kuin minun. (Paavi on tosin valtionpäämiehenä diplomaattisen koskemattomuuden piirissä ja oman valtionsa alueella lain yläpuolella, joten skenaario on hyvin teoreettinen, mutta silti periaatteellisesti paikkansapitävä.)

Paavin kannattaisi käydä Vatikaanin työterveyslääkärillä, jos masennus äityy tällaiseksi. Olen sinänsä hänen kanssaan tästä asiasta melko usein samaa mieltä. Maailman paskaisuutta kieltämättä lisää, että Franciscus on paavinamme.

Haista paska, vanha kusihiippa: minulla on jääkapissa samppanjaa sinun kuolinpäivällesi, joka toivottavasti koittaa pian. Sinä ja sinua lääppivät idioottilaumat ovat oksettava likapaakku maailmassamme, ja sinun ja sinun äitisi herjaajat pitäisi palkita, ei pahoinpidellä.