Pierre Nkurunziza

Kun miehen nimi on Pierre Nkurunziza, pitää hänelle antaa jonkinlaista tunnustusta ja myötätuntoa siitä, että hän joutuu kirjoittamaan tuon risuaidan elämänsä aikana varsin moneen paperiin. Varsinkin presidenttinä toimiessa joutuu allekirjoitusta suhaamaan tuon tuostakin. Jo senkin vuoksi luulisi, että presidentin toimesta vapautuminen olisi miehelle iloinen asia. Vaan ei. Afrikka on elinikäisten presidenttien maata, eikä korruption läpitunkemassa valtiossa tietysti olekaan kivaa, ellei itse sijaitse jossakin pyramidin huipun tuntumassa.

Koska Nkurunziza johtaa Burundia, joka on vähän Kainuuta isompi läntti Keski-Afrikassa, ei hänen toilailuistaan ole kovin ahkerasti raportoitu. Vuonna 2015 maataan kymmenen vuotta – varsin kohtuullinen aika; Suomessakin presidentit alkavat nykyisin 11. virkavuotenaan jurppia kansalaisia enenevässä määrin – johtanut Nkurunziza ilmoitti asettuvansa ehdolle kolmannelle presidenttikaudelle. Asiasta oli maan sisällä tiettyä erimielisyyttä mm. siksi, että Burundin perustuslaki rajaa valtionpäämiehen virkakaudet kahteen. Tämä ei estänyt Nkurunzizaa tai hänen hulvattomasti nimettyä puoluettaan (Conseil National pour la Défence de la Démocratie – Forces pour la Défense de la Démocratie) voittamasta sekasortoisessa tilassa (vaalikampanjointiin kuului perinteinen sotilasvallankaappaus, joka  ei vakuuttanut oikein ketään) pidettyjä pelleilyvaaleja, joissa äänesti alle kolmannes äänioikeutetuista. Burundin perustuslakituomioistuimen varapresidenttikin pakeni parahiksi ulkomaille tunnelmaa pilaamasta: mokoma juntti oli sitä mieltä, että presidentin virkakausien rajaus kahteen perustuslaissa erikseen kieltäisi kolmannen kauden.

Jos Vuoden paskiaisen titteliä tavoitellaan, on aikamoinen saavutus yhdeltä äijältä aiheuttaa omalla kusipäisyydellään roimasti yli 200 kansalaisen kuolema ja tuhatkertainen pakolaisuus. Kiitti, Pierre, pakolaisista olikin juuri pulaa, hienoa kun sait ihan itse järjestettyä vajaan neljännesmiljoonan verran täydennystä. Miksipä tosiaan et järjestäisi aivan turhaa poliittista kriisiä ja katastrofia siellä maassasi – eihän siellä ole tähän mennessä ollut kuin, mitä, vaivaiset kaksi kansanmurhaa. Tunnustukselle saa lisäperusteen siitä, ettei tämä persläpi ole saanut ansaitsemaansa kansainvälistä huomiota.

Ai niin, vuonna 2014 Nkurunziza kielsi hölkkäämisen. Hän myös tiettävästi uskoo olevansa Jumalan valittu johtamaan maataan, joten ehkä tämä esimodernin niikkolainen poliittisen vallan teoria selittää hänen vapaamuotoisen suhtautumisensa perustuslakiin, jota on vannonut puolustavansa.

Aloitin nämä haukut vitsailemalla Nkurunzizan allekirjoitusten aiheuttamasta vaivasta. Lopetan näyttämällä, miltä tämän ihmisperseen signeeraus näyttää:

Oikeasti. Se on kuin keskeneräinen fysikaalinen kaava, jonka joku viisivuotias kakara on sotkenut. Olisi helpompaa vain kirjoitaa jopa Nkurunziza kuin piirrellä tällainen infantiili hässäkkä paperin laitaan.  

Aleksis Tsipras & Gianis Varufakis

Muistaako kukaan enää näitä poliittisia pannukakkuja? Vuoden 2015 ensimmäisellä puoliskolla ei Euroopassa kukaan juuri muusta puhunut, mutta sen jälkeen vuoden surkeimmat luuserit ovatkin olleet hiljaa kuin retsina evzonin tohvelissa. 

Meitä on kaksi... kammottavaksi! Menestyskin on samaa luokkaa kuin Rakettiryhmän iskujoukolla.

Vuosi 2015 alkoi ryminällä, kun kreikkalaisille ummet ja lammet luvannut ilmiselvä poliittinen helppoheikki Aleksis Tsipras SYRIZA-puolueineen saavutti katteettomalla ja alusta asti täysin epärealistisella kerskunnallaan vaalivoiton. Vasemmiston henkisesti köyhemmät osat ympäri Eurooppaa – tiedättehän, se itseään kovinkin kriittisenä pitävä porukka, joka retkahtaa yhä uudelleen riittävän karismaattisen punatoteemin lumoihin kuin 30-luvun keskieurooppalaiset, vaikka luulee olevansa paljonkin fiksumpaa – riemuitsivat mielikuvitusmaailmastaan lomaosakkeita kansalle markkinoineen lipevän huijarin tyhjästä saavutuksesta. En yleensä tykkää pröystäillä olleeni oikeassa jostakin, mutta SYRIZAn lupausten tyhjyys ja aseman toivottomuus oli jo ennen pääministeri Samarasin tyhmyyttään aiheuttamia vaalejakin niin ilmeistä, että on inhimillisesti mahdotonta olla nöyryyttämättä mokomiin säälittäviin puupäihin uskonsa panneita urveloita. Tämä ei koske pelkästään kreikkalaisia: meillä Suomessakin esimerkiksi Paavo Arhinmäki riemuitsi siitä, että kreikkalaiset menivät halpaan, ja uumoili Eurooppaan uutta vasemmistoaaltoa tämän vanavedessä. SYRIZAn vaalivoitto ehkä vaikuttikin yleiseurooppalaiseen politiikkaan, mutta vasemmiston kannalta pikemminkin eipeirolaisella tavalla eli ns. Pyrrhoksen tyyliin. Minulle sattui olemaan tammikuusta alkaen selvää, että touhu päättyisi nolosti, ja myötähäpeästä kiihottuva sadomasokistinen persoonansirpaleeni iloitsee, että olin oikeassa.

Tsiprasin naurettava hallituskausihan on kuin farssista, jopa kreikkalaisen politiikan mittapuulla huomattavan örvelteisestä ja holtittomasta sellaisesta. Euroopan höynävasemmiston uusi mannekiinimarakatti aloitti työnsä lähtemällä epäpyhään allianssiin pienen äärioikeistopuolueen kanssa. Luimuilevat populistit löytävät kyllä toisensa, varsinkin, jos moraalia on yhtä vähän kuin SYRIZA–ANEL-kaksikossa yhteensä. Tsipras lupasi kreikkalaisille briljanttia neuvottelutaktiikkaa, kovaa vääntöä ja voittoa talouskurista, jonka jotkut kreikkalaiset teeskentelevät olevan jo kai kaikkien ongelmiensa alkusyy. Hän pystyi tarjoamaan pelkkää viivyttelyä, vetkuttelua, venytystä ja vanutusta. Neuvotteluissa Tsipras ei pärjännyt ilman kunnollisia argumentteja ja suunnitelmia, ja jäljelle jäi kaikkein helpoin kunniattomien nilkkien taktiikka: tarkoituksellinen viivyttely ja surkea sympatiankerjuu kotiparlamentin kesäteatterissa. Muut euromaat ovat osoittaneet liki pyhimysmäistä kärsivällisyyttä mokoman täin kanssa. Miten Tsipras edes kuvitteli suunnitelmansa etenevän, kun ensin hän yhdessä muiden kanssa sopii ajankohdan, jolloin Kreikka luovuttaa seuraavat talousluvut, joita ei sitten kuulukaan, vaikka sovitusta ajasta on kulunut jo viikon päivät? Tajuaako hän, että tällainen tulee ilmi ja että sillä on seurauksia? Oliko nilviäisen tavoitteenakin pelkkä ajan pelaaminen kotimaisen mosh pitin aallonharjalla? Kuka hullu luottaisi kahta kertaa tällaiseen hälläväliä-linjalla perseilevään valehtelijaan? (Vastaus toiseksi viimeisessä tekstikappaleessa.)

Tsiprasin vähäjärkisistä päätöksistä on mainittava myös omahyväisen ja melko varmasti vakavasti häiriintyneen öykkärin nostaminen valtiovarainministeriksi. Jetset-elämää eliittikaupunginosan pehmeässä luksuksessa viettävän Gianis Varufakisin egoistinen elvistely, kaksinaamaisuus ja amatöörimäinen poukkoilu eivät ole kunniaksi edes kreikkalaiselle poliitikolle, mutta vielä vähemmän tiedemiehelle. Taloustieteilijöihin toki mahtuu tunnetusti vahvoja persoonallisuuksia, mutta heilläkin on sentään persoonallisuus eikä vain kimppu persoonallisuushäiriöitä. Varufakisin typerä keuliminen ja ylimielisyys olivat sen luokan diplomaattinen katastrofi, että Tsiprasin oli lopulta pakko panna sekopää vaihtoon. Ei hätää: vasemmistopopulistiset urvelot ostavat uskosti professorin seuraavankin mytologisesti nimetyn talouspolemiikkiniteen, jossa tavan mukaan kaikki muut ovat väärässä, hulluja ja pahoja. Itse kiilusilmäinen kuulapää tapailee flyygeliään kattohuoneistossaan, vaikka kuuluisi lähinnä valtakunnanoikeuteen. Kansa on saanut jatkaa harvojen käteislappujensa jonotusta.

Kaikkein hävyttömintä Tsiprasin alhaisessa narrihyppelyssä ei ole ollut hänen arvostelukyvyttömyytensä, ei hänen saamattomuutensa, eikä hänen tapansa – jota jotkut voisivat valehteluksi tai petokseksikin kutsua – sopottaa Brysselissä kollegoille aivan eri faktoja kuin Ateenassa kansalle. Alhaisinta, vastuuttominta ja vaarallisinta on ollut Tsiprasin osoittama demokratian idean halveksunta ja vääristely. Koska hän hassasi vähät varsinaiset pelimerkkinsä huonoihin ja tyhmiin hankkeisiin, ei jäljelle jäänyt kuin nyyhkysympatian kerjääminen. Sitä tehtiin natsien hirmutekoja itkeskelemällä ja vetoamalla siihen, että kreikkalaisten demokraattista tahtoa on noudatettava. Tässä vastenmielisen tekopyhässä moralisoinnissa Tsipras ja hänen vähäpäiset kannattajansa unohtivat tyystin sen, että demokraattisesti valittu Tsipras neuvottelee euroryhmässä kahdeksantoista muun aivan yhtä demokraattisesti ja laillisesti istuvan hallituksen kanssa. Mikä tekee Kreikan korruptoituneesta ja kaoottisesta demokratiasta niin paljon arvokkaamman kuin irlantilaisten, alankomaalaisten tai saksalaisten demokratiasta? Ei mikään, ja viimeksi mainituissa demokratia toimii yleisesti ottaen paremmin, pienemmällä lahjonnalla ja vähäisemmin parlamentaarisin uusnatsiryhmin, joten ehkä niillä tosiaan on varaa hieman mestaroida tässäkin asiassa – ainakin enemmän kuin Tsiprasin kaltaisella tyhjällä flopilla. Lopulta Tsipras päätyikin suoranaisesti halventamaan demokratiaa masinoimalla naurettavan lyhyellä varoajalla turhan kansanäänestyksen päättyneen lainaohjelman irrelevanteista ehdoista. Hän uhosi, että hylkäämällä käsittämättömästi muotoillun kysymyksen kansanäänestyksessä kaikki lupaukset toteutuisivat. Se oli edelleen valetta, ja kreikkalaiset menivät edelleen halpaan, ja kuinkas kävikään? SYRIZA sirpaloitui, Schäuble voitti, äänestystuloksella ei ollut mitään merkitystä (jälleen kerran juuri niin kuin oli varoitettu), ja Tsipras on nykyisin niin kuuliaista juoksupoikaa, ettei Kreikasta ole talousrintamalla kuulunut syyskuun jälkeen hiiskaustakaan. Tsiprasin paukut oli päristelty kuudessa kuukaudessa, ja siitäkin ajasta puolet oli hänen omaa tyhjää viivyttelyään. Kuten Sokrates tiedusteli Alkibiadeelta: miten meni noin omasta mielestä?

On sanottu, että kreikkalaiset rakastavat altavastaajia. Ehkä, mutta ainakin he rakastavat häviäjiä: mikään muu kuin sairaalloinen tappiohakuisuus ei selitä, miten Tsipras vielä toikkaroi täydellisesti epäonnistuneen puolivuotisen romahduksensa jälkeen uusissa vaaleissa jälleen valtaan – taas saman äärioikeistopuolueen kanssa.

Vuoden paskiaisen kuramalja on aiheellista kohottaa Aleksis Tsiprasille, joka lupasi kreikkalaisille toivon ja jätti sen toimittamatta – sekä hänen maaniselle narrilleen Gianis Varufakisille. He ovat häpäisseet maansa, eikä kenekään tule enää ottaa heitä vakavasti. Olkoon heidän osansa ikuinen ὀστρακισμός uskottavuuden valtakunnasta.  

Lämmin ruoka ja olut elokuvateattereihin

Kun käydään elokuvissa, niin katsotaan sitä perkeleen elokuvaa, ei aterioida, keskustella tai twiitata juonta. On aivan riittävän ärsyttävää kuunnella karkinrapistelijoiden rutinaa ja popcorniintukehtujien ysköksiä (tulisi perkele MGM:n leijona raatelemaan kylmäksi koko porukan), mutta nyt monopolifirma haluaisi tunkea elokuvateattereihin lämpimät ateriat ja oluen. Silloin loppuu kyllä elokuvissa käynti tämän jupisijan osalta. Ylihintaiset liput ideabankrottiin ajetun viihdeteollisuustuotteen seuraamisesta menettävät viimeisenkin vetovoimansa, jos elokuvateatterista tulee jokin rupusakin lätkäkatsomo, jossa humalaiset örisevät sinappi rinnuksilla. Pikemminkin nykyisetkin tarjoilut pitäisi poistaa sen sijaan, että erikseen haalittaisiin urpoja mussuttamaan suttuisia nakkisämpylöitä ja läikyttämään kaljaa penkeille pikkupöhnässä. Kuvitelkaapa joukko henkisesti kuusivuotiaita nykyajan 25-vuotiaita kaljaa kittaamassa samassa näytöksessä kanssanne, hyi helvetti. Tajuan toki, että rahat pitää sivistymättömiltä toopeilta saada pois joka konstilla, ja rajatusti voisin olla kiinnostunut kokeilemaan alkoholitarjoilua elokuvanäytöksen aikana. Kotimaisten elokuvien näytöksiin voisi oikeastaan avatakin baarin, sillä suomalaisia menestyskomedioita ja dekkareita voisi ehkä pystyä jopa sietämään jatkuvan konjakkivirran avulla.

Mika Niikko & Laura Huhtasaari (jälleen)

On taas tullut se aika vuodesta, jolloin voimme joulun suloisen ruusunpunan sieluista karistettuamme katsahtaa taaksepäin oksettavan inhon vallassa muistaen pahalla kaikkia niitä, jotka tekivät vuodesta 2015 täysin paskan. Viime vuoden palkittujen luetteloa tarkastellessa oli masentavaa, joskaan ei järin yllätyksellistä, huomata, että kaikki tunnustuksen saaneet ovat jatkaneet paskamaista touhua. Monille kierroksia on tullut jopa lisää, mutta vähintäänkin kaikki vellovat aivan vastaavassa saastassa kuin aiemminkin. En kuitenkaan haluaisi palkita samoja mätiä omenoita kahta kertaa peräkkäin, ja niinpä tismalleen samoja kiilusilmiä, pallinaamoja ja perskärpäsiä ei tämän vuoden listalla nähdä. Koska eräs viimevuotinen ansaitsee kuitenkin erityistunnustuksen ja koska hänelle on löytynyt jostain lietekuplasta uusi hengenheimolainen, on aiheellista jakaa ennen varsinaisia vuoden paskiaisuuksia erityinen tunnustuspalkinto, joka saa tänä vuonna nimekseen Parlamentaarinen Pierutyyny. 

Vuoden 2015 Parlamentaarinen Pierutyyny myönnetään kansanedustajakaksikolle Mika Niikko & Laura Huhtasaari (ps & ps).  Suomen perustuslain 31 § määrää, että kansanedustajan tulee esiintyä "vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä". Perustuslain kohta on ilmeisesti kuollut kirjain, jäänne ajasta, jolloin säädettiin siitäkin, miten sikoja saa terhometsään laskea. (Rinnastus on harkittu.) Jos perustuslain teksti oikeasti merkitsisi jotakin käytännössä, olisi arviolta neljännes perussuomalaisten eduskuntaryhmästä potkittu pois Arkadianmäen ja väistötilojen kalustetusta ylellisyydestä, kuten oikein olisikin – tosin ikävä kyllä vain kahdeksi viikoksi kerrallaan, mutta olisihan sekin tavaksi vakiintunutta lässyä päänsilittelyä parempi. Nämähän koskevat tietysti vain valtiopäivätoimintaa. Jos piiriin kuuluisi kansanedustajan käytös valtiopäivien ulkopuolella, satelisi sellaisen lain soveltamisessa porttikieltoja jo siihen malliin, että asiasta voisi olla oikeasti merkittävää hyötyäkin. Parlamentaarisen Pierutyynyn saajat ovat käyttäytyneet ansiokkaan surkeasti, avuttomasti, huonosti, pahansuovasti ja typerästi niin valtiopäivillä kuin muuallakin, näin tehokkaasti rapauttaen kansanedustuslaitoksen ja suomalaisen demokratian arvokkuutta.

Kun noin vuosi sitten kirjoitin realistiseen sävyyn Mika Niikon saavutuksista, perehtyneisyydestä ja soveltuvuudesta kansanedustajaksi, sain epäyhtenäisen ajanjakson sisään muutamia kommentteja, mitä ilmeisimmin samalta syvällisen tyhmältä henkilöltä, ja ihan vain häntä ajatellen olen ajatellut tehdä kansanedustaja Niikon touhujen seuraamisesta vakituisen harrasteen itselleni. Herran hortoiluissa riittää teilattavaa. Tänä vuonnahan Niikko on pelotellut nimeltä mainittuja ministereitä Jumalalla, kyseenalaistanut muiden kansanedustajien uskonnollista vakaumusta ja vielä kaupan päälle nimitellyt Suomen arkkipiispaa (virka, jonka haltija muuten teki suomalaisille kirjakielen vuosisatoja ennen kuin sivistymättömät amerikkalaisjuntit pahensivat taas maailmaa pusertamalla helluntailaisuuden kiusaksemme) palkkapaimeneksi. Samalla kansanedustaja paljasti olevansa syvällisesti epädemokraattisten harhojen vallassa. Hänen mukaansa valtiovalta Suomessa kuuluu Jumalalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Suhteellisen järjissään olevien ihmisten kantahan on se, että kansanedustajien valta on peräisin kansalta, kuten ihan yksiselitteisesti tarkistettavissa on. Keskiaikaisilla monarkeilla ja muinaisilla faaraoilla oli toki muitakin tapoja legitimoida valtansa, mutta edustuksellisessa demokratiassa tehdään näin. Edustuksellinen demokratia ei toki ole täydellinen systeemi, ja lyhyt keskustelu jonkun Niikkoa hyvänä tai edes minimaalisesti kelvollisena kansanedustajana pitävän kanssa osoittaa nopeasti sen puutteet. 

Niikon teokraattis-psykoottinen retoriikka oli aiemmin vauhdissa, kun hän esitti kirjallista kysymystä evoluutioteoriasta, aiheesta, josta ei ilmiselvästi ainakaan tuolloin tajunnut mitään. Kuinka ollakaan, Satakunnasta yli 9000 apinaihmisen äänillä valittu uusi edustajatoveri Laura Huhtasaari (mikä siinäkin on, että jos persun sukunimi alkaa H:lla ja päättyy saareen, on kyseessä aina juuri tietty ihmistyyppi?) profiloitui vuonna 2015 kyvyttömyydellään käsittää biologian alkeita. On sinänsä toki hyvä, että Huhtasaari on eduskunnassa; ainakin se pitää hänet poissa opettajan toimesta neljä vuotta. Edustaja on löytänyt hyvin nopeasti itselleen sopivan uran: ensin hän sanoo tyhmiä ja paikkansapitämättömiä väitteitä asioista, joita ei alkuunkaan ymmärrä; sitten tästä raportoidaan, ja Huhtasaari julkaisee jossain vastineen, jossa osoittaa, ettei vieläkään tajua asiaa, ja vaatii asiallisuutta ja "sydämen sivistystä" niiltä, jotka huomauttivat hänen olleen väärässä. Edustaja on tehnyt tätä tekopyhää totuudenvälttelyä jo perusbiologian ("Kehitysopin mukaan nytkin pitäisi olla kehitysvaiheessa olevia ‘puoli-apina-ihmisiä’ jossakin, ei kuitenkaan ole"), kansainvälisten sopimusten ("Suomi voi jättää nykyiset sopimusvelvoitteensa noudattamatta") ja ihmisoikeuksien käsitteen ("Ihmisoikeudet on tarkoitettu heikoille, kuten vauvoille ja vammaisille") kohdalla. Kun on käynyt ilmi, ettei hänen asiantuntemattomassa toikkaroinnissaan ole taaskaan ollut mitään johdonmukaisuutta tai järkeä, on edustaja todennut olevansa "jo vähän väsynyt koko aiheeseen", jonka itse nosti esiin vaivautumatta ensin ottamaan selkoa edes perusasioista.

Ai niin, muistitteko, kun mainitsin Huhtasaaren peräänkuuluttaneen "sydämen sivistystä" ja parempaa keskustelukulttuuria? (Kansanedustajan kirjoituksesta muuten käy ilmi, ettei hänen mielestään keskusteluun kuulu ainakaan hänen itsensä tekemien virheiden oikaiseminen.) Huhtasaari on näyttänyt mallia paremmasta keskustelukulttuurista ja sydämen sivistyksestä osallistumalla vuoden 2015 itsenäisyyspäivänä avauspuhujana tapahtumaan, jossa hoilattiin muun muassa hänen edustajatoveriensa ja muiden kansalaisten tappolistaa, tehtiin oikeaoppiset natsitervehdykset ja toivotettiin anaalista raiskausta nimetyille henkilöille. Tällä arjalaisella vihanukella on sydäntä ja sivistystä molempia aivan yhtä vähän.

Afrikan Tähti

Joulu on lautapelien sesonkiaikaa, joten hetki on otollinen kaamean Kimblen aloittaman lautapelien inhosarjan jatkamiselle.

Afrikan Tähti sysättiin markkinoille vuonna 1951, ja tuon ajan Suomessa se ehkä oli vielä jotakin jännittävää ja mielenkiintoista. Käsittämätöntä sen sijaan on, miksi ihmeessä tämä sadistinen, huonosti suunniteltu, toimimaton ja turhauttava tuuripeli on yhä eläkeiän kynnykselläkin Suomen suosituimpia lautapelejä.

Afrikan Tähden säännöt, heppoinen pelilauta ja tuhovoimainen tylsyys lienevät tuttuja suurin piirtein kaikille suomalaisille. Suunnittelija oli nuori mainosmies, jonka peliuraan mahtuu vain yksi muu tuote, jota voi mitenkään kutsua menestykseksi: yli 50 vuotta Afrikan Tähden jälkeen ilmestyi uutuus Afrikan Tähti Inkan aarre, joka on tasan, prikulleen ja täsmälleen Afrikan Tähti Etelä-Amerikassa. Afrikan Tähti -fanit saivat varmasti ansionsa mukaan.

Tämä on niitä pelejä, joissa on tasan yksi elementti, nimittäin tuuri. Suunnitelmallisuus ja taktiikka ovat olemattomalla sijalla, ja lisäksi säännöt ovat sadistisella tavalla rikki. Millainen ihminen pitää olla keksiäkseen tuuripeliin säännön, joka jumiuttaa pelaajan loppupelin ajaksi saarelle ilman mitään ehtoja? Tämä hirviömäinen rikos korjattiin vasta vuosikymmenten kuluttua, mutta eihän siinä alkujaankaan ollut tolkun hiventä. Eikö pelin sentään olisi tarkoitus olla hauska? Onko kivaa erikseen tehdä sääntö, joka jumittaa pikkulapset jollekin trooppisen kärpäsenpaskan pahvirepresentaatiolle koko helvetin noppalinkoamisen ajaksi? Sairasta touhua.

Suunnittelijaa voi tietysti syyttää huonosta työstä, sääntöjen kohtuuttomista typeryyksistä ja pelin aivottomasta pitkästyttävyydestä, mutta tämän roskan suosio vasta on jotain täysin järjetöntä ja sellaisena suomalaisten kollektiivista syytä. Onko takana jokin nostalginen tenho? Ironinen asenne? Onko Afrikan Tähti vähän kuin saman aikakauden Pekka ja Pätkä -filmit – huonoa ja luokatonta, mutta muutamien avuttomien piirteidensä takia lähes hellyttävää kulttuurihistoriallis-ajankuvallista näkymää hitaasti elpyvän ja avautuvan maan sohjoiseen sieluun? Afrikan Tähdessä kai useimmiten arveluttavaksi on katsottu sen lapsellinen ja syvän tietämätön näkemys Afrikasta, mutta oikeastaan kuvituksen auttamaton vanhentuneisuus ja 50-lukulainen grafiikka on pelimekaanisesti hirvittävän tekeleen viehättävimpiä ja kiinnostavimpia piirteitä.

Kuka täysijärkinen jaksaa pelata tällaista rikkinäistä ja ilotonta reliikkiä? Vanhan aarteenmetsästäjän sanoin: this belongs in a museum. Tai vaihtoehtoisesti suosittelen viheliäiselle Afrikan Tähdelle elinkautista Saint Helenalla.

Käsittämättömän pointittomat yleisönosastokatastrofit

Lehtien yleisönosastokirjoitusten perkaamisessa riittää työtä niin pitkään kuin printtimedialla on tulevaisuutta. En ole kunnianhimoisella tuulella, joten valitsen niuhotukseni aiheen ilmaisjakelulehdistöstä, jonka yleisönosastot ovat kautta linjan surkeimpia ja myötähäpeyttävimpiä. Kaupunkilehti Turkulaisen katastrofaalisessa yleisönosastossa kirjoittaa 25.11.2015 joku J. Kujanpää näin:

"Eihän jouluusi kuulu alkoholi?"

"Taas on se aika jolloin salamyhkäisyys ja innostava odotus valtaa suuren osan kodeista, nimittäin joulun aika. Itse olen jouluihminen ja pidän kaikesta mikä liittyy jouluun. on myös soraääniä jotka arvostelevat joulun aikaista aloittamista. miksi? eikö se ole mukavaa, kun saa tohista ja järjestellä joulua ja saa katsoa lasten innostuneita ilmeitä."

En ole muunnellut kirjoitusta lainkaan. Kaverilla on tosiaan vaikeuksia aloittaa virkkeet isoilla alkukirjaimilla. Se ei ole läheskään hänen ainoa ongelmansa, eikä tosiaankaan pahin. Retoriseen kysymykseen vastattakoon, että ei, se tohina ja järjestely ei ole kaikista mukavaa. Esimerkiksi sellaisilla ihmisillä, joilla ei ole aikaa syytää antigrammaattisia tyhjyyden epistoloita ilmaislehtiin, saattaa jopa ilmetä stressiä tämän tohinan, odotusten ja järjestelyjen vuoksi. Retoriikkaa ja argumentteja kannattaisi ehkä hioa, sillä kovin moni, joka ei pidä asiasta X, ei muuta mieltään siksi, että häneltä tiedustellaan, eikö asia X vain olekin mukava. Ne, jotka voisivat näin avuttomilla konsteilla vakuuttua, eivät lue yleisönosastokirjoituksia, koska ovat alle nelivuotiaita. Hyvin alkoi, jatketaan:

"myös arvostellaan jouluruokia ja miten laatikoita ja kinkkua ei jaksa syödä montaa päivää peräkkäin. Syödäänhän krillimakkaroita ja hampurilaisiakin päivittäin ympäri vuoden, eikä kukaan kritisoi tätä."

Suomalaiset jouluruuat ovat hieman juuresmössöpainotteisia, enkä ole niihin kovin ihastunut, kuten en kinkkuunkaan, mutta onneksi niitä ei ole pakko syödä paljoa. Kirjoittajan olisi kannattanut tajuta, että ihmistä, joka kyllästyy tiettyyn ruokaan, ei voi "parantaa" sillä, että vedotaan johonkin toiseen ruokaan, johon hän ei valita kyllästyneensä. Se, että jotain muuta syödään ympäri vuoden, ehkä joidenkin aivan muiden ihmisten toimesta, ei voi mitenkään vaikuttaa siihen, pitääkö joku henkilö jostain tietystä kausittaisesta ruokalajista. Tietääkö tämän kirjoittaja mitään ihmisten toiminnasta? Onko hän joku avaruusolio, joka käsittelee makua puhtaasti kalkyylin kautta? En muuten tiedä ketään, joka söisi päivittäin hampurilaisia, enkä koskaan ole kohdannut äyriäisistä tehtyä makkaraa, jota en usko edes olevan Suomessa saatavilla. Olisin kyllä kiinnostunut krillimakkaraa maistamaan, jos sellaista jossain tehdään. Ehkä Japanissa? Pitänee ottaa selvää, nyt kuitenkin eespäin adventtisohjossa:

"On mukava katsoa sivusta kun vanhemmat loihi lausumaan, että ollaan kiltisti, että valkoturpa toisi lahjoja."

Mistä sivusta olet katsellut ja keitä? Vaikuttaa epäilyttävältä. Ketkä vanhemmat? Kenelle he puhuvat? Ja kuka ihme ylipäänsä puhuu valkoturvasta? Onko se hevonen, poro vai joulupukin pilkkanimi? Miten tämä liittyy edelliseen tekstikappaleeseen? Onko tämän kirjoittaja aiemmin työskennellyt Kulmakunnan pääkirjoitustoimittajana? Jouluisessa räpellyksessä on niin huonoa kieltä, että sen korjailussa menisi kaikki jouluvalmistelujen vaatima aika ja energia. Vaikka suurimman osan jätän suosiolla huomiotta, on syytä muistuttaa, että ilmaisu kuuluu loihe lausumaan. Se on kalevalainen rakenne, jolle ei ole käyttöä muualla kuin tarpeettomilla kielellisillä kliseillä epäonnisesti lennokkuutta ja pituutta tavoittelevien törppöjen säälittävässä työkalupakissa, mutta silloinkin sitä pitäisi edes osata käyttää. Loihe on imperfekti, kun virkkeen muut lauseet käyttävät preesensiä, eikä loihi sitä paitsi tarkoita yhtään mitään. Muuten hyvä virke siis tämä, paitsi että se on kaikin tavoin epämääräinen ja käyttää sanaa, jota ei ole olemassa ja joka olisi muutenkin tarpeeton.

"Pöydässä on herkkuja jos jonkinlaista ja mieli muikea, ainakin useammassa kodissa, on imeskeltyä lanttulaatikkoa, perunalaatikkoa, maksalaatikkoa, ja ehkä pahvilaatikkoa."

Imeskeltyä? No, siinä on yksi tapa tehdä mössöistä entistäkin kuvottavampia. Pahvilaatikkojutun vuoksi minun on esitettävä kirjoittajalle vaatimus pidättyä vitsien yrityksistä koko loppuikänsä.

"Elukan takajalka paistuu uunissa niin, että perheen lemmikit juoksevat seinille koko yön, haistellessaan tuoksuja, jotka valtaavat joulukoristeiden valtaaman kodin."

Kuulostaa epämiellyttävältä ja vaaralliselta. Oliko tässä tarkoitus saada epäilijät vakuuttuneiksi joulun ihanuudesta? Virkettä voisi parantaa lisäämällä siihen valtauksia, joita ei vielä ole riittävästi. Ehdotan muotoilua "Elukan takajalka valtaa uunin niin, että perheen lemmikit valtaavat kodin ja juoksevat seinille vallaten koko yön, haistellessaan tuoksuja, jotka valtaavat joulukoristeiden valtaaman kodin."

"Aattona pukeudutaan hieman fiinimmin ja alkaa etenkin lapsille se piinaava odotus illan lähestyessä ja lahjojen avaus on vihdoinkin edessä."

Voisi ehkä kuvitella, että tällaiset äärimmäisen yleiset tapakulttuurin piirteet olisivat niin laajalti kaikkien potentiaalisten lukijoiden tiedossa, ettei sitä tarvitsisi toistella tarkoituksettomasti kirjoituksessa, joka ei muuten ole vielä kertaakaan tullut maininneeksi otsikossa esiintynyttä alkoholiteemaa. Yleisönosastokirjoitusten ei tarvitse kuvata kaikkien tideossa olevia asioita, vaan suotavampaa olisi välittää jonkinlainen ymmärrettävä kannanotto perusteluineen. Näitä asioita kannattaisi miettiä ennen kirjoittamista ja sen aikana, ja vielä ennen kuin lähettää tekeleensä julkaistavaksi. Muuten kirjoituksesta saattaa tulla tällaista ylikeitettyä riisipuuroa.

"Siitä vaan, paketit auki ja tuo lupaus kilttinäolosta voidaan unohtaa."

Siitä vaan on vain yksi tämän kirjoituksen lukuisista välttämättömistä ilmauksista, jotka kontribuoivat merkittävästi tekstin ajatussisältöön.

"Mutta silti, joulunaika on se ihanin aika jolloin alkoholi ei kuulu pöytään, eikä pahaa mieltä aiheuteta kenellekään, siis annetaan lapsille ja kaikille selvä joulu. kiskotaan sitten uutenavuotena urakalla jos nyt sitten pitää kiskoa."

Yli kaksi kolmasosaa kirjoituksesta on takana, kun viimein mainitaan se otsikossa luvattu alkoholi. Aine ilmaantuu näyttämölle jo tuttuun tyyliin kryptisessä, tyhmässä ja yksioikoisessa deklaratiivissa, jossa ei ole mitään mieltä. Joulun aikaan itse asiassa ostetaan huomattavan paljon viinejä, joten ilmiselvästi alkoholi juurikin kuuluu joulupöytään. Miksi ei pitäisi kuulua? Millä tavalla kirjoittaja selittää minun perheeni joulupöydässä seisovan venetolaisen pullon aiheuttavan pahaa mieltä? Kuinka? Miten ihmeessä? Miksi tämä urpo ei pysty perustelemaan mitään naurettavista väitteistään? Kaiken huippu on, että jouluna ei jostain syystä saa juoda viiniä ollenkaan, mutta vahingon voi ottaa takaisin suoranaisella ryyppäämisellä uudenvuodenaattona. Pitää yhä vain kysyä, ymmärtääkö tämän kirjoittaja mitään ihmisten toiminnasta. Miten muka on suositeltavaa "kiskoa urakalla" alkoholia? Miksi ei voisi ottaa joulupöydässä lasin ruuan kanssa ja uudenvuodenaattona hiukan kuohuviiniä? Mikä järki, että täytyy kalkyloida epätasapainoon, jotta muka saavutetaan kategorisesti alkoholiton joulu? Tämä on vielä typerämpää kuin suuresti inhoamieni raittiusmullahien linja, jossa alkoholia ei saa käyttää koskaan: on paljon epäjohdonmukaisempaa puolustella raittiutta sillä, että näin muka saa myöhemmin luvan kanssa juoda kohtuuttomammin. Hyvin epäkypsä suhde alkoholiin, väitän.

Lisäksi haluaisin tietää, miksi raittiin joulun huonosti ilmaistu toive vaati alustuksekseen lukuisia sekavia tekstikappaleita, jotka eivät liity asiaan. Tai no oikeasti en haluaisi. En haluaisi lukea enkä miettiä tätä örvellystä enää hetkeäkään, ja onneksi se kokoaakin jo itsensä tyylikkääseen lopetukseen:

"Vietetään taas suomalaiset kiva ja rauhallinen joulu, eikä sovi unohtaa niitä naisia ja miehiä, siis veteraaneja, jotka ovat mahdollistaneet meille sen, että ylipäänsä voimme joulun sanomaa kuunnella. Hyvää joulun odotusta kaikille."

Ei. Ihan vain ei. Jätetään heidät tämän yritelmäsi ulkopuolelle kokonaan. Ei ole kunniaksi kenellekään.

Mitä tähän enää lisäisi? Tällaisilla kirjoittajilla ei varmaankaan tule mieleen hillitä itseään, joten olisi toimituksen eettinen velvollisuus suodattaa julkaistavaa ainesta niin, ettei erikseen kiusaannutettaisi ihmisiä tällaisella moskalla. Ymmärrän toki, että on houkuttelevaa, kun tajunnanvirtasedät ja -tädit pupeltavat tajunnanvirtaa lehden täytteeksi aivan ilmaiseksi. Heiltäkin pitäisi silti voida vaatia jotain koherenssia. Tarvittaessa toimitus lyhentää tekstiä, ja tästä kirjoituksesta olisi saanut mielellään saksia liki kaiken. Vasta pitkän harhailun jälkeen löytyy koko tekstistä mitään pointtia, ja sekin järjetön, perustelematon ja ilmeisesti huomaamattaan kohtuutonta alkoholinkäyttöä suosittava kannanotto tuskin on julkaisemisen arvoinen. Luonnollisesti siis käytin paljon aikaa ja tilaa sen kommentointiin.