Kiinan kansantasavalta

Kaikki valtiot tekevät enemmän tai vähemmän paskamaisia temppuja, jopa ne imagoiltaan mukavimmat. Islanti? Tappavat valaita myydäkseen niiden huonoa lihaa turisteille. Andorra? Täynnä rikollisten rahaa. Thaimaa? Sotilasdiktatuuri. Alankomaat? Keskitason veroparatiisi. Jamaika? Homoille vaarallisempi kuin Venäjä, Algeria tai Bahrain. Yleisesti ottaen isommilla mailla on enemmän mahdollisuuksia ja voimavaroja toimia paskamaisesti, mutta kovalla yrittämisellä pikkuinen Belgia onnistui sössimään koko Kongon tähän päivään saakka. Kun siis nostan esiin valtioita Vuoden paskiaisina, se ei tarkoita, että muut valtiot olisivat loistavia ja täydellisen hyviä yhtään enempää kuin Donald Trumpin kusipääksi julistaminen tarkoittaa, että kesämökkinaapurisi on mukava ja yhteistyökykyinen herrasmies. 

Jotkut temput vain ovat paskamaisempia kuin toiset. Vuonna 2015 paskoja temppuja ovat tehneet monet maat. Harvat niistä ovat olleet yhtä röyhkeitä, hävyttömiä ja läpinäkyvän vittumaisia kuin Kiinan kansantasavallan – joka noin kommunistidiktatuurina on muutenkin suhteellisen paskamainen paikka – lähialuepolitiikka. Kiinan kommunistipuolueella ei ole ollut kovin hyvä vuosi: kesän pörssiromahdus teki elämästä hankalaa myös puoluepampuille, eikä yksipuoluesysteemissä parane syyttää muita puolueita tai edellistä hallitusta. Lisäksi lähialueen diplomatia on mennyt Kiinalta solmuun, kun Japani avasi sotilaallisen potentiaalinsa ja pyrkii normalisoimaan suhteensa Etelä-Koreaan. Tyydyttävimmän näpäytyksen punaiset vahanuket saivat alhaisimmasta tempauksestaan.

Kiina on muutaman viime vuoden ajan pyrkinyt tekemään Etelä-Kiinan merestä yksityisen kahluualtaansa. Rantavaltioillahan on tietyt vesialuerajat, joista säätävät rajasopimukset ja kansainvälisoikeudelliset normit. Tässä on se ikävä puoli, että jos satut olemaan ahne ja imperialistinen kommaripaskiainen, saatat joutua jakamaan taloudellisesti ja strategisesti tärkeitä vesialueita muiden valtioiden kanssa. Vielä inhottavampaa on, jos olet suurvalta ja sinun odotetaan noudattavan samoja sääntöjä kuin itseäsi pienempien pilipalivaltioiden, kuten Kap Verden, Suomen tai Uruguayn. (Tämä on kaikille suurvalloille jo psykologisestikin liki mahdotonta. Siinä, miten hyvin, taitavasti ja miellyttävästi sääntöjä voidaan kiertää, on tosin eroja.) Koska aluevesien rajat lasketaan tietylle etäisyydelle maaperästä, keksivät nokkelat kiinalaiset nostaa maaperää paikkoihin, joiden läheltä olisi kiva saada vesialuetta. Toisin sanoen valtio alkoi rakentaa saaria voidakseen venyttää kansainvälistä oikeutta kuin sopivan sitkasta nuudelia. Suunnitelma oli alusta alkaen huono, sillä kansainvälinen oikeus ei tahdo oikein tunnustaa tämmöistä aluetehtailua. Tilanne on vähän sama kuin jos se herrasmiesmäinen kesämökkinaapurisi istuttaisi tonttien rajalle puun ja sitten väittäisi, että tonttien luonnollinen raja kulkee tämän puun pisimpien oksien mukaan. Se on tyhmää ja kestämätöntä, ja lisäksi naapuritontin omistaja saa katkoa omalle puolelleen tunkeutuvat risut. Ikävä kyllä kusipäisellä kesämökkinaapurillasi ei ole ydinasearsenaalia. 

Kiina pitää koko Etelä-Kiinan merta omana alueenaan lukuun ottamatta muille rannikkovaltioille jalomielisesti suotuja rannikkokaistaleita, joilla nämä vähäisemmät ruipelot voivat kahlata ja polskia. Vaatimus on yhtä naurettava kuin jos Espanja julistaisi koko Välimeren omaisuudekseen. Etelä-Kiinan merellä kiihkein kiista koskee Spratlysaaria, lähemmäs tuhannen hyödyttömän kärpäsenpaskan kokonaisuutta, josta kertyy yhteensä mehevät neljä (4) neliökilometriä maapinta-alaa. Kuten linkittämäni artikkelin kartta havainnollistaa, muodostavat Spratlysaaret luonnollisen jatkumon Filippiinien, Malesian ja ehkä Brunein saaristoille; jopa Thaimaa on lähempänä koko roskaa kuin Manner-Kiina. Suomella olisi yhtä hyvät syyt vaatia Bornholmia itselleen. Ehkä Kiinan kannattaisi keskittyä oman surkean infrastruktuurinsa ja hengenvaarallisten systeemiensä parantamiseen sen sijaan, että se valmistaisi saaria kansainvälisille vesille teeskennellen niitä omikseen. Voisi tulla vähemmän niitä jätevuorien romahduksia, maapohjaisia kerrostaloja ja lyijyisiä äidinmaidonkorvikkeita. Ja vähemmän riitoja naapurien kesken.

Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, paljonko tällaisten keinosaarien tehtailu maksaa. Ilmaista se ei kuitenkaan ole, mutta koskapa kommunistidiktatuurit olisivat köyhiä ja kipeitä olleetkaan. Kiinan touhut ovat tosin strategisesti varsin tyhmä huono investointi, sillä se ajaa lähialueen maita Yhdysvaltain, Kiinan tyynenmerellisen pääkilpailijan, hoteisiin. Eipä näytä tämä voimavarojen tuhlaus muutenkaan toimineen: kuluneena vuonna Yhdysvaltain laivasto purjehti tekosaarten merialueiden halki aivan kuin minkä tahansa kansainvälisen lätäkön olisivat ylittäneet, eivätkä kiinalaiset voineet tehdä muuta kuin hyppiä tasajalkaa, sitäkin pehmein, kumipohjaisin kengin.