Pentti Linkola

Tieto-Finlandia vuosimallia 2017 on jaettu. Ehdolla oli jopa muutamia kiinnostavia, valistuksellisia ja varmaan antoisiakin teoksia, mutta eniten ennakkojulkisuutta saivat ne muut: Alexander Stubbin semiomaelämäkerta – jonka mukanaolo itsessään kertoo riman olevan todella alhaalla ("Finlandia-raadin mielestä sujuvasti etenevä teos sisältää sopivassa suhteessa positiivisuutta, politiikkaa, urheilua, kansainvälisyyttä ja ärsyttävyyttä." No kiva.) – ja jälleen yksi Pentti Linkolan, tuon kalanhajuisen fasistin, uudelleenlämmitys. Viimeksi mainittu tietysti voitti, sillä suomalaiset eivät jostain syystä saa tarpeekseen tästä kuivasta korpinatsista, jolla ei edelleenkään ole mitään muuta annettavaa kuin käyttökelvoton, sublimoitu viha ja suunnaton ylenkatse aivan kaikkia kanssaihmisiä kohtaan.

Ajatus siitä, että tätä yhden hyvän lintukirjan tekaissutta jäkäläistä misantrooppia pidetään vuosikymmenestä toiseen merkittävänä julkisena intellektuellina, jota on jatkuvasti kuunneltava ja dokumentoitava, on aivan riittävä osoitus suomalaisen julkisuuden henkisestä tasosta. Se on itsessään masentavaa, mutta lähinnä törkeäksi voi luonnehtia tapaa, jolla toimittajat, poliitikot ja kulttuurikenttä kiertelevät sitä ilmeistä tosiasiaa, että Linkola on väkivaltaisesta sorrosta haaveileva fasisti. 

Toimittajille ei ole mikään ongelma luonnehtia vaikkapa ulkomaalaisia poliitikkoja äärioikeistolaisiksi tai uusfasistisiksi saati Pohjoismaista vastarintaliikettä kansallissosialistiseksi tai uusnatsistiseksi, mutta syystä tai toisesta Linkolan ilmeinen fasismi jää aina lausumatta oikealla nimellään. Korkeintaan mainitaan, että "jotkut" "luonnehtivat" Linkolaa ekofasistiksi – positio, jossa ei pitäisi olla mitään kiistanalaista, ellei lasketa sitä seikkaa, että Linkolan ajattelun piirteet ovat lähempänä ekologista kansallissosialismia kuin ekologisoitua muotoa italialaisesta fascismista.

Mallin suomalaisen julkisuuden suhtautumisesta natseja avoimesti ihailevaan autoritaariseen ihmisvihaajaan antaa Pekka Saurin Helsingin Sanomiin kirjoittama arvio nyttemmin Finlandia-palkitusta Linkola-elämäkerrasta. (En tiedä, miksi Sauri on kutsuttu arvostelemaan mitään kirjallisuutta, mutta Hesarin tietokirjallisuuskritiikin käsittämättömät käytännöt eivät ole tämän kirjoituksen aihe.) Sauri käsittelee kirjan varsinaista sisältöä hyvin vähän. Arvion perusteella kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista luettavaa niille, joiden mielestä on kiinnostavaa lukea kuvauksia autojen rekisterinumeroiden keräilystä, kalan kuljettamisesta polkupyörän tarakalla – ja tietysti referaatteja Linkolan kaikille jo ennestään tutuista ajatuksista. Sauri kertaa Linkolan lausuntoja ja näkemyksiä, ei edes niitä pöyristyttävimpiä ja inhottavimpia, mutta ei onnistu kategorisoimaan Linkolaa siihen poliittiseen segmenttiin, jossa tämä aivan ilmeisesti on. Enin, mihin Sauri kykenee, on seuraava kiemurtelu:

"Linkolaan lyötiin ekofasistin ja kansanvallan vastustajan leima, joka ei vieläkään ole haalistunut."

Linkola on ekofasisti, ja hän on lukuisia kertoja julistanut vastustavansa kansanvaltaa, demokratiaa, äänioikeutta, "heikkoja" (ol. sairaita ja vammaisia) suosivaa sosiaaliturvaa, kaikenlaisia kansalais- ja ihmisoikeuksia sekä ajatusta yhtäläisestä ihmisarvosta. Hän on ylistänyt natsismia "loistavaksi filosofiaksi" ja kirjoittanut korostetun tietoisesti (Anhavan kiukunpurkaus, Tieteessä tapahtuu 4-5/2011), kuinka holokausti oli ihanteellinen ekoteko vailla vertaa ja toteutettiin vielä hyvin tuskattomasti, jopa inhimillisesti. 

Lyhytkin altistus Linkolan teksteille riittää paljastamaan hänen loistavan filosofiansa onttouden. Ennen kaikkea hänen luontokäsityksensä on lähinnä naurettavaa, affektoidun pessimististä ja fatalistisen synkkäsävyistä jälkijättöisen kansallisromantiikan perversiota. Lyyriset horinat metsien runoudesta ja mystifioidusta siteestä voimakkaiden, oikeamielisesti säälimättömien harvalukuisten ihmisyksilöiden ja heidän (metsäisen) elinympäristönsä välillä jäljittyvät suoraan natsi-ideologiaan. Samaa sarjaa on materialistisen talousjärjestelmän kritiikki, joka näkee autoritaarisuuden ainoana todellisena vaihtoehtona. Kulutusyhteiskunta on hänelle demokratian synonyymi, sen todellinen luonne, ja demokratia-kulutusyhteiskunta voi hänen ajattelussaan tuottaa vain ympäristötuhoa ja rappiota.

On hämmästyttävää, että Suomessa kukaan ei osaa, älyä tai halua tehdä kunnollista ruodintaa Linkolan ajattelun genealogiasta. Romantisoitu luontosuhde, demokratian, liberalismin, pluralismin, humanismin ja suvaitsevaisuuden äärimmäinen halveksinta, pyrkimys autarkiaan, neutraaleina esitettyjen ja potaskaisesti konstruoitujen luonnonlakien nostaminen inhimillisen kanssakäymisen ja yhteiskunnan keskiöön, biologismi, autoritaarisen askeesin romantisointi, nyanssiton antikapitalismi ja -globalismi, nurkkakuntaisuus, yhteisöjen mystifiointi, fyysisen terveyden ja suorituskyvyn meritokraattinen ihailu, pohjoisen arvottaminen kaikin tavoin etelän yläpuolelle, naiivin maaseutukuvan arvottaminen juurettoman, kosmopoliittisen ja tuhoavan kaupungin yläpuolelle, sisäisesti ristiriitainen radikaali antimodernismi, murhanhimoinen antiamerikkalaisuus, kirjaimellinen natsismi, kirjaimellisen terrorismin kirjaimellinen ylistäminen ja kannattaminen, fantasiat puhdistavasta tuhosta – jäljet johtavat ilmiselvästi sylttytehtaalle, jossa ovat kellokorttinsa leimanneet ainakin Willibald Hentschel, Walther Darré, Heidegger, Himmler, Gentile ja Evola. Linkolan ajattelun ja koko maailmankuvan fasistiset ja natsistiset piirteet ovat kursorisessakin tarkastelussa niin ilmeisiä, että pitää erikseen sokaista ja petkuttaa itseään voidakseen olla niitä näkemättä.

Se, että luonnehdin Linkolaa fasistis-kansallissosialistiseksi ajattelijaksi, ei ole tarkoitettu ainakaan välttämättä käsitettäväksi pejoratiivisessa mielessä; pikemminkin se on melko väistämätön kuvaus hänen aatteestaan ja sen ilmeisestä historiasta. Linkola ja hänen ajattelunsa samoin kuin se intellektuaalinen traditio, johon hän asettuu, ovat tietysti minulle syvästi vastenmielisiä, mutta Linkolaa ei tarvitse mielikuvituksellisesti mustamaalata mustanruskeaan ideologiseen sukupuuhun hänen häpäisemisekseen. Hän ei ole piilotellut juuriaan, jos ei niitä nyt valtavasti aatehistoriallisesti analysoinutkaan. Törkeyden rajamailla on, ettei Suomen intelligentsia ole kykenyt kohtaamaan ja nimeämään sitä aatteelista suuntaa, johon Linkola ilmiselvästi asettuu. Tässä on pakko olettaa jonkinlaista epärehellisyyttä, kun ottaa huomioon, ettei äly- ja kulttuuriyhteisöillä ole ollut vaikeuksia identifioida poliittisia patologioita vaikkapa perussuomalaisen puolueen toimijoiden tapauksissa, vaikka nämä ovat syleilleet fasismia ja natsismia yleensä vähemmän avoimesti ja miedommasti kuin Linkola – ja yleensä ilman ekologista kehystä.   

Halveksitun liberaalin humanismin lukuisiin erinomaisiin piirteisiin kuuluu, ettei sen ole pakko totalistisesti tai nihilistisesti hylätä kaikkea, jossa on vastenmielisiä aspekteja. Niinpä voimme ansiosta arvostaa Nietzschen oivalluksia ja viiltävää proosaa, vaikka hylkäämme eräitä hänen eettisiä päätelmiään; eikä meidän tarvitse riistää kaunokirjallisia ansioita D'Annunziolta tai Célineltä saati kieltää niitä itseltämme siksi, että he olivat poliittisesti vastenmielisiä öykkäreitä. Näillä sentään on kirjallis-kulttuurisia saavutuksia ja jonkinlaista kehitystä. Linkolalla en ole havainnut vastaavaa, ellei massamurha- ja natsifantasioiden intensiteetin ja frekvenssin asteittaista kasvua lasketa. Tyhjänpäiväisen käävän iänikuiset jankutukset on jo kuultu moneen kertaan, eikä hänen tarjoamastaan, julmuudella ja epäinhimillisyydellä hekumoivalla keskenkasvuisella angstilla ratkaista mitään, kaikkein vähiten käsissämme olevaa ilmasto-ongelmaa.

Olisi jo viimein aika suhtautua Linkolaan rehellisesti ja samalla arvioida, onko mitään arvoa sillä, että tämä "toisinajattelija", jota ei koskaan ole vainottu, mutta joka haluaisi kovasti vainota muita, päästetään vähän väliä korisemaan typeriä, fatalistisia profetioitaan kansallisesti korkeimpaan julkisuuteen ilman mitään kunnollista, ideologisesti ja historiallisesti lukutaitoista kritiikkiä. Hän on turha ja ikäloppu natsi, jossa on mielenkiintoista vain se, miten tämän surkean maan niin kutsuttu kulttuurelämä on veltosti rähmällään hänen edessään.

Ja te kaikki, joita häiritsee, että poliitikot dehumanisoivat huonommin pärjääviä ihmisryhmiä, te, joita iljettää, että tänäkin itsenäisyyspäivänä kirjaimelliset natsit marssivat pääkaupungissamme: ehkä teitä pitäisi häiritä myös se, että maamme johtaviin intellektuelleihin ja suoranaiseksi legendaksi luetaan äärimmäisen ilmeinen fasisti-ideologi, jota kukaan ei todella ymmärrä haastaa.

Paavo Väyrynen

Mitäpä elämä olisi ilman häntä?

Historia toistaa itsensä ensin tragediana ja sitten farssina, mutta Väyrynen pysyy aina Väyrysenä, toistaen tietysti siinä sivussa itseään ilmeisen loputtomiin. Hän on Suomen sotienjälkeisen ajan kiintopiste, myhäilevän kissan ja Shakespeare-konnan yhdistelmä, politiikan itseohjautuva jalasmökki ja viimeinen Suurista Muinaisista. 

Paavo Väyrynen on Maalaisliitto/Keskustan Suomelle sälyttämistä vitsauksista sitkeimpiä, sillä hän on jo melkein 50 vuoden ajan pyrkinyt vähän väliä joko pääministeriksi tai presidentiksi. Väyrynen tunnetusti osaa, tietää ja ymmärtää kaiken, muttei ole koskaan kyennyt sisäistämään sitä asiaa, etteivät kansalaiset halua häntä kumpaakaan virkaan. Siksi Väyrysen uran suuri projekti onkin ollut tasavallan huipulle pyrkyröinnin ohella keksiä tekosyitä perin- ja johdonmukaiselle kyvyttömyydelleen saavuttaa tämän edellyttämää kannatusta. Väyrynen, joka on ehkä poliitikkomaisin kaikista Suomen historian poliitikoista, onkin politiikassa kaikkein huonoimmista mahdollisista syistä: egon ja terapian vuoksi.

Koska Väyrynen ei kykene hyväksymään sitä, ettei hänellä ole ollut riittävästi kannatusta vallan ylimpiin jalaslinnakkeisiin, on kyseessä luonnollisesti vain median luoma harha. Suomalaiset poliitikot – varsinkin ne, joilla on objektiivisesti kaikkein eniten todellista valtaa – ovat jo muutamien sukupolvien ajan ruikuttaneet mediavallasta Sorsan infokratiasta ja Koiviston sopuleista Sipilän myöhäisillan sähköpostispämmiin, mutta Väyrynen on tehnyt tästä itsekritiikittömästä ininästä taidetta. Kaikki hänen toistuvat epäonnistumisensa menevät johdonmukaisesti mediapelin piikkiin. Suomen suurimpiin mediasta uhriutujiin kuuluva Väyrynen ei ole tiettävästi koskaan itse tehnyt ainuttakaan virhettä, vaan on aina joutunut muiden kampittamaksi – milloin median, milloin oman puolueensa. 

Jokainen saa tietysti selittää itselleen aivan omin sanoin, miksi metsä vastaa niin kuin vastaa. Väyrysen epäsuosioon Suomen kansan keskuudessa on saattanut vaikuttaa myös hänen häikäilemättömään opportunismiin kiedottu uransa, jossa mielipiteitä kierrellään, paikkoja varataan ja varmistellaan parhaimmillaan paristakin parlamentista, kuitataan kulukorvauksia kivijalattomista kottikärryasunnoista ja kaiken kaikkiaan tehdään kaikkea sitä, mitä väyrystelyn käsite pitää sisällään. Ei ole aivan pieni saavutus jättää oma nimensä käsitteenä poliittiseen historiaan, muttei se ehkä järin kunniakaskaan meriitti ole, kun kaikki konnotaatiot ovat negatiivis-juonittelevia. 

Väyrysen poliittiseen elämään kuuluu, että hän on toisinaan jopa muutaman vuoden hiljaiselossa Euroopan parlamentissa tai muussa syrjänurkassa vain noustakseen sieltä yhä uudelleen ja uudelleen pintaan. Aina kun Suomen politiikassa kolisee, houkuttelee meteli ja huomio esiin ennen pitkää myös tämän Tamminiemen tunkeilevan Poltergeistin selittämään, miten hänen oli yksinkertaisesti pakko lähteä kisaan mukaan, kun on niin kovasti pyydettykin – ja päälle muutamia YYA-kliseitä ja fiktioita Suomen puolueettomuudesta. Väyrynen muistuttaa vanhojen italowesternien hautausurakoitsijaa, joka on mustanpuhuvana kärppänä paikalla, kun pikkukaupungin voimatasapainossa on aihetta odottaa muutoksia.

Ehkä tyydyttävin ja huvittavin piirre Väyrysen loputtomalta tuntuvassa poliittisten epäonnistumisten sarjassa on, että jos hän olisi vain kyennyt politiikka-addiktioltaan ja vallanhimoltaan jäämään lopultakin eläkkeelle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, olisi hän nykyään arvostetumpi ja saavuttaisi paremman jälkimaineen. (No, jonkin verran paremman; kyse on silti yhä Väyrysestä.) Häntä saatettaisiin joissain piireissä pitää jopa vanhempana valtiomiehenä, kun nykyinen imago on kulahtaneen pyrkyrin. 

Eikä imago ole ainakaan kohenemassa. Kun Väyrynen karsiutui henkilökulttimaiseen oheiskrääsään keskittyneellä retrokampanjallaan vuoden 2012 presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella, analysoi hän syyksi kaikkien muiden tekemät virheet ja vääristelyt, ei suinkaan sitä, että kovin suuri osa suomalaisista ei yksinkertaisesti halua häntä. 
  Eivät häntä halua enää kepulaisetkaan: käsittämättömässä, itsetuhoa lähentelevässä hybriksessä Väyrynen pyrki tämän jälkeen jälleen Keskustan puheenjohtajaksi karsiutuen tapansa mukaan ensimmäisellä kierroksella, mutta yrittäen vielä tämän jälkeenkin etäjohtaa puoluetta (ja sittemmin hallitusta) pommittamalla Sipilän sähköpostikansiota aloitteillaan, ideoillaan ja muilla tärkeilyillään. 
  Ja sitten Väyrysen ego vei ehkä lopultakin voiton hänestä itsestään. Syvästi haavoitettuna hän perusti itsensä ympärille täysin omituisen ja juuri kehenkään vetoamattoman Kansalaispuolueen kuin loukkaantuneena mielenosoituksena. Mutta kepulaiset eivät tulleetkaan pyytämään anteeksi, vaan tämä peli poltti Väyrysen sillat hänen omaan puolueeseensa kenties lopullisesti. Hänelle jäi Kansalaispuolue donetskilaisine ufomiehineen, maakuntasarjan amatööreineen ja muine kylähulluineen, eikä Väyrynen ole vaikuttanut olevan kovin innostunut tästä kummajaiskabinetista, joka on pannut häneen uskonsa.

Jos Väyrynen ei onnistu saamaan kokoon presidentinvaaliin osallistumisen edellyttämää kahtakymmentätuhatta kampanjakorttia, on se taas yksi nöyryytys politiikan konkarille. (Syylliset on toki valmiina tiedossa: media, kiittämättömät kepulaiset ja muut tavanomaiset.) Keminmaan korppikotka on jopa väläytellyt poliittisen uransa lopettamista, ellei kannattajakortteja kerry riittävästi. Uskon kun näen: Väyrynen on mestari rationalisoimaan täyskäännöksiä, joten eiköhän hän taas ensi eduskuntavaalien alla hääräile vaaliuurnien läheisyydessä veivaten rapistuvaa egopoliittista posetiiviaan, kun niin kovasti on pyydetty. Ja siitähän on enää lyhyt matka vuoden 2024 presidentinvaaliin.

Ei Väyrysestä tule koskaan presidenttiä saati pääministeriä. Mutta emme mekään ikinä pääse Väyrysestä. Emme, vaikka hän lopettaisikin poliittisen uransa. Emme, vaikka hän lähtisi tiibetiläiseen luostariin loppuelämäkseen. Minulla tulee vielä käppyräisenä vanhuksenakin olemaan Väyrys-flashbackejä, jotka iskevät, kun puoluekannatuksissa tapahtuu siirtymiä. Tämä kekkoslovakialais-machiavellilainen toteemieläin piinaa meitä niin pitkään kuin Suomessa politiikkaa tehdään.