Kauheimmat joululaulut: Varpunen jouluaamuna

Olen yhä kahden vaiheilla siitä, kuuluuko kappale tähän sarjaan. Yhtäältä melodia on minusta oikeastaan varsin miellyttävä, mutta toisaalta sanoituksen teologiset implikaatiot ovat niin oudot, levottomuutta herättävät ja hämmentävät, että laulu puolustaa paikkaansa luettelossani. Zacharias Topeliuksen sentimentaalis-zoomorfinen sielunvaelluspainajainen on sanoituksena outo, karmiva ja sisäisesti ristiriitainen.

Laulu alkaa sangen glögimukiinmenevällä kuvauksella talven säätilasta: lumi on peittänyt kasvillisuuden, ja järvenaalto on jäätynyt talvipakkasessa (ja harvemminpa kovasti aaltoilevat järvet ainakaan kesäpakkasessa jähmettyvätkään). Pirtin portailla tyttö harjoittaa lintujen talviruokintaa, ja paikalla on otsikon varpunen (Passer domesticus), tuo sisukas, tanakka ja vaatimaton pikkulintu. Viehättävä, joskin ehkä aavistuksen siirappinen ruokintakohtaus saa kuitenkin odottamattoman käänteen, kun varpunen alkaa puhua tytölle. Kuin suoraan pahemmastakin kauhutarinasta on siivekkään ensirepliikki: En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta.

Olen painajaisesi. Olen uusi valtiaasi. Tänä jouluna olet hylkäävä heikkojen Kristuksen ja tulet palvelemaan minua ja uutta valtakuntaani. Tarvitsen talia. Talia ja viatonta verta.

Hyvä on, ei nyt sentään. Lintu jatkaa: Olen pieni veljesi, tulen taivahasta. Tytön kuollut pikkuveli on tullut takaisin kommunikointikykyisen varpusen hahmossa. Kyseessä on siis kertomus sielunvaelluksesta. Eli ainakaan kristilliseen traditioon tätä joululaulua ei mitenkään voi liittää. Vaan asiapa on vielä tätä monimutkaisempi. Miten taivaspaikka sopii yhteen reinkarnaatioajattelun kanssa? Onko taivas siis se paikka, jossa karman laki tekee tuomarien ja lautamiesten kautta ratkaisunsa kunkin sielun uudesta sijoituspaikasta? Entäpä tämä: Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, pieni sai sun veljesi enkeleiden maasta. On siis olemassa enkeleiden valtakunta, joka on sama asia kuin taivas. Ja silti samassa teologisessa todellisuudessa toteutuu myös sielunvaellus. Mitä kitalaenpolttavan luumuhillon helvettiä oikein on tekeillä? Tuleeko siis ihmisistä kuoltuaan enkeleitä? Ja ottavatko enkelit lintujen hahmon? Oliko vappuna olalleni paskonut kalalokki itse asiassa Virve-mummu? Mikään näistä olettamuksista ei ole oikeaoppisen kristinuskon mukainen, ei edes se, että vainajista tulee enkeleitä (vaikka monet kristittyiksi itseään luulevat tällaiseen harhaoppiin tuntuvat uskovan).

Kyse voi tietysti olla myös siitä, että tämän lapsivainajan piinattu sielu joutuu jostain eläville käsittämättömästä syystä kummittelemaan läheisilleen. Ehkä se on peräti demoninen olento, jonka joku on ajanut viattomaan luontokappaleeseen; siirsihän Jeesuskin pahat henget sikoihin (miettikää sitä kinkkupöydässä jouluevankeliumia lukiessanne), joten miksi ei näitä riivaajia voisi sijoittaa myös toiseen selkärankaisten jaksoon? Ja koska laulun varpusen esittämä teologia ei pidä yhtä minkään tunnetun uskonnollisen opin kanssa ja on sisäisestikin pahasti ristiriitainen, joudun ikävä kyllä kallistumaan sille kannalle, että kyseessä on paha henki, joka yrittää viekoitella tytön työrukkasekseen epäpyhiin tekoihinsa. Tai sitten tyttö on mennyt vakavasti sekaisin veljensä menettämisen aiheuttaneesta sokista. Kiitos, että saitte minut pohtimaan tällaisia vapahtajamme armorikkaan syntymäjuhlan tietämillä. Kiitos niin maan puuromantelisti.

(Ai niin, lisäksi "köyhällen" on aika laiskaa riimittelyä. Hienosti suomennettu, K. A. Hougberg. Voisin myös pohtia pidempäänkin sitä, onko sanoissa esiintyvä varpu kunnollinen lyhenne varpusesta, kun se viittaa lähinnä kasviryhmään.)

Miten niin puhuvien eläinten muodon ottavat mystiset henkiolennot, jotka välittävät pelottavia viestejä vainajilta, eivät ole oleellinen osa joulua?