Eli toisin sanoen Joku Vitun Snellman. Hänellä on yksi arviolta 315 vuotuisesta liputuspäivästämme, muttei edes nimikkoleivosta. Hän istuu Suomen Pankin fasaadia rumentamassa ylväänä kuin puhumattomaan dementiavaiheeseen taantunut vanhus hoitokodissa, ja hän näytti Frankensteinin hirviön varhaiselta raakaversiolta. Kukaan ei ole lukenut mitään hänen kirjoittamaansa teosta loppuun eikä ole menettänyt siinä paljoakaan. Miksi siis tuhlaamme lipunkiskomiseen vaadittavaa liike-energiaa tähän kumiseen suoruumiiseen, joka ei selvästi osannut edes käyttää kampaa filosofiasta nyt puhumattakaan?
Snellman on näet Suomen kansallisfilosofi. On hyvin soveliasta, että tyhjänjauhamiseen erikoistunut tunnevammainen hirvenperse tunnetaan tittelillä, joka ei tarkoita mitään. Voittiko hän filosofian SM-kisat 1866? Snellmanin filosofinen ansio on siinä, että hän referoi sisällöllisesti tyhjimmän ja kielellisesti lukukelvottomimman saksalaisen filosofin sanamagiaa Suomen oloissa. Hegelin, tuon mahtipontisen sekopään, harvoista ymmärrettävistä katkoksista plagioimalla muodostui juhlittu kansallisfilosofia, joka ei ole muuta kuin ylikäsitteellistämisen autuuteen, aikakauden historiantajuttomiin muotiharhoihin ja apinoijansa henkilökohtaisiin tunne-elämän häiriöihin tukeutuva poliittinen ohjelma. Nykyaikana Snellmanin puolipontevalla hegelehtimisellä on lähinnä kulttuurihistoriallista relevanssia, joka sekin on aivan ilmeisesti haihtumassa, kun enää kukaan ei tiedä, mikä mies hän oikeastaan oli – aivan kuin esimerkiksi kirjailija Antti Heikkinen Ylellä puolivakavissaan valittelee.
Kyse ei välttämättä ole pelkästä sivistymättömyydestä, vaan mittakaavaharhasta. Snellmanin kultti on menneisyysilmiö, jonka relevanssi pienenee kuin virsikirjan. Kerron artikkelin ensimmäisen salaisuuden: kaikki liputuspäivän saaneet ihmiset ja asiat eivät välttämättä ole tärkeitä. Liputuspäivät jaellaan tyystin poliittisin perustein; ne eivät saapuneet Siinaivuorelta eivätkä ne kasvaneet mättäästä suppilovahveroiden tapaan. Snellmanin historiallinen merkitys pienenee jatkuvasti, ja on yhä ilmeisempää, että hän oli hyvin keskinkertainen hahmo, jonka nousu suuriruhtinaskunnan kaapin päälle kertoo lähinnä siitä, miten ohuesta kerroksesta latinantaitoiset kyvyt oli hänen elinaikanaan raaputettava.
Snellmania juhlitaan, tai no, on joskus juhlittu suomalaisen kansallisuusaatteen johtohahmona. Runeberg ja Arwidsson ovat jättäneet tälläkin alalla suuremman henkisen perinnön, mutta se toki on totta, että Snellman oli keskeisiä hahmoja suomalaisen kansakunnan keksimisessä.
Asiahan on näet niin, lapsukaiset – ja tämän, artikkelin toisen, salaisuuden voi kuka tahansa ammattihistorioitsija vahvistaa – että kansakunta, ei vain suomalainen vaan mikä tahansa, samoin kuin kansallisuusaate ja kansallisvaltio ovat 1800-luvun keksintöjä, joiden jostain syystä teeskentelemme olleen olemassa retroaktiivisesti vuosisatojen ja -tuhansien taakse, vaikka ne ovat pelkkiä kuvitelmia tänäkin päivänä. Valtioita toki on, mutta on jostain syystä yhä muodikasta teeskennellä, että niillä on ensisijaisesti muita kuin geografisia, valtapoliittisia ja taloudellisia perustuksia. Ajatus kansakunnasta rajattuna historiallis-faktisena ja ilmeisenä entiteettinä on suurin piirtein rautatien ikäinen keksintö. Paitsi että rautatiet ovat oikeasti olemassa ja helpottavat ihmisten elämää. Tai voisivat tehdä niin, jos VR saisi vuoronsa noudattamaan edes suurpiirteisiä aikatauluja.
Tämän omituisen kansakuntaharhan vallassa olemme tottuneet mm. kuvittelemaan, että Suomi olisi erityisen "nuori" kansakunta, vaikka esimerkiksi mukayhtenäisestä "kansallisesta" historiastaan tunnettu Kiina on kanssamme samaa ikäluokaa ellei reilusti nuorempi. Jostain Intiasta, Jordaniasta tai Bangladeshista puhumattakaan. Tämän yleisessä tiedossa olevan salaisuuden menetettyä ansaitsemattoman mystiikkansa on paljon helpompi asettaa Snellman hänelle kuuluvalle paikalle fennomaanis-laimeahkon valtiotaistelun kontekstiin keskinkertaisena poliitikkona ja sanomalehtikirjoittelijana, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta ja jolla ei edes tarvitsisi olla merkitystä Suomalaisuuden Liiton mulkkujen ulkopuolella. (Suomalaisuuden Liittoon kuuluu pelkkiä mulkkuja, jännä juttu.)
Ei tässä vielä kaikki. Snellman ei ollut ainoastaan ansiotta hehkutettu mielikuvitukseton keskinkertaisuus. Hän oli myös aktiivisesti haitallinen, jopa tuhoisa, sille suomalaiselle kansakunnalle, jota luuli niin kovin rakastavansa. JiiVeet Snellman ja Stalin – kummalla on vastuullaan enemmän suomalaishenkiä? No, Snellmanin toimiessa senaatissa käytännössä valtiovarain/hätätilaministerinä Suomi vei ruokaa ulkomaille samalla, kun kahdeksan prosenttia väestöstä nääntyi nälkään ja sen seurauksiin. Tämä suomalainen holodomor oli niinkutstutun Länsi-Euroopan viimeinen massiivinen nälkäkatastrofi, jota Snellman senaatteineen olisi voinut lievittää, jos olisi halunnut. Ei halunnut.
Snellmanille oli näet tärkeämpää huolehtia suomalaisen kansakunnan siveellisestä edistyksestä ja kontribuutiosta maailmankulttuuriin kuin valvoa, että tämän hänen keksimänsä suomalaisen kansakunnan todelliset, fyysiset jäsenet eivät kuolleet kuin kärpäset tuskallisilla tavoilla täysin estettävissä olevassa elintarvikekatastrofissa. Hätäapua tuli ulkomailta, mutta liian vähän ja se jaettiin huonosti. Snellman senaatteineen panosti hätäaputöihin eli silmänlumeeksi järjestettyyn pakkotyöhön, jossa koottiin tautisia ihmisiä kaivamaan kanavia tai muuta sellaista kosmeettista, jottei vain kenenkään hengissä pysymistä varmistettaisi vastikeettomasti: sehän näet tärvelisi Snellmanin mielikuvituksessaan tekohengittämän suomalaisen kansakunnan moraalin. (Take notes, Sipilä.) Nämä nälkiintyneiden työleirit tietysti pahensivat tilannetta levittämällä kulkutauteja, joihin kuoli vielä enemmän ihmisiä, kuten joku oikeaan käytännön ajatteluun kykenevä normaalilla älyllä ja etiikalla varustettu ihminen olisi voinut hegeliläiselle kansallisnerolle kertoa, jos tämä olisi kyennyt edes tunnistamaan järkevän ajatuksen kohdatessaan sellaisen.
Snellman oli näitä halveksittavia moralistihirviöitä, jotka ovat huolissaan siitä, miten alempien sosiaaliluokkien moraaliin vaikuttaa se, jos he saavat päähänsä omistavansa jonkun oikeuden elämään merkityksessä "minun ja perheeni ei pitäisi kuolla korpeen yhteiskunnan kyvyttömyyden takia" tai muuta sellaista, jota ei voi abstrahoida maailmanhengen pierukaasuilmentymäksi.
Snellman on paskin ihminen, olla on liputuspäivä kalenterissamme. (Lenin ei sellaista onneksi koskaan saanut.) Hän näytti hirviöltä hyvästä syystä: hän oli hirviö. Keskinkertainen, banaali byrokraattihirviö. Häntä ei tule passiivisesti unohtaa; hänet tulee viskata historian kaatopaikalle sylkäisyjen saattelemana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti