These days are dangerous.
Virtue is choked with foul Ambition,
And Charity chased hence by Rancour's hand.
William Shakespeare, Henrik VI, III näyt. 1. koht.
En julkaissut viime vuoden jälkimmäisellä puoliskolla paljoakaan. Syy on yksinkertainen. Olin humalassa. Tai siltä se ainakin tuntui. Koko armon vuoden (Jumal'auta mikä vitsi) 2016 jälkimmäisen puoliskon tunnen kulkeneeni vähintään puolihumalaisessa sumussa. Se ei ollut kaikkien aikojen huonoin vuosi, ei edes huonoin ns. miesmuistiin (living memory): pelkästään oma isoäitini on kokenut esimerkiksi vuodet 1929, 1933 ja 1939–1945. Mutta se oli ainakin minun elämäni huonoin vuosi – enkä ole edes laskenut tähän arvioon henkilökohtaisen elämäni tapahtumia, joihin minulla itselläni oli osaa/arpaa. Älkää naurako millenniaalisangstilleni! On juuri minun tuuriani, että elinaikaani hallitsee kaksi todella kiistattoman historiallista vuotta, ja että koin muistettavammin sen huonomman. (Se parempi oli 1989. Pientä lohtua toi myös 26.12.2016 juhlimani, ilkkumani ja rienaamani Neuvostoliiton 25-vuotiskuolinpäivä. Haistakaa paska, Neuvostoliitto ja kaikki ne halveksittavat ääliöt, jotka sinun säälittävään valheeseesi ikinä uskoivat! Olisi pitänyt käydä tervaamassa Leninin häpeällinen monumentti, mutta tuo em. isoäitini kävi silloin kylässä, joten en ehtinyt. Hän olisi kyllä ollut ihan mukana juonessa, jos olisin ehdottanut. Hän on hyvin kunniallinen ihminen, huomattavasti minua parempi. Ja osaa käsitellä tervaa.)
MMXVI Anno Diaboli oli Shakespearen ja Cervantesin juhlavuosi. Se myös näkyi. Ei kulttuuritarjonnassa, jossa sitä hädin tuskin huomioitiin, vaan todellisuustarjonnassa. Eräässä vaiheessa 2016 oli minusta kuin Sancho Panza, joka kulkee mukana todellisuustajuttoman höperehtijän väkivaltaisissa fantasiaseikkailuissa, koska odottaa yhä, typerä juntti kun on, saavansa siitä jotain irti. Lisäksi 2016 toimi hieman kuin Don Quijote romaanina: siinä ei ole kunnollista rakennetta tai rytmiä, sitä on vain lisää ja lisää ja lisää. Tyhmyyttä, harhaa ja mustelmia. Aina lisää. Nämä vertaukset eivät kuitenkaan ole oikeudenmukaisia Cervantesia kohtaan. Sancho Panza on paljon lämminhenkisempi, Don Quijote ritarillisempi ja kunniantuntoisempi – ja romaani parempi kuin mikään, mihin 2016 historiallisena kokonaisuutena ylsi. Sitä paitsi romaanissa Alonso Quijano seestyy, myöntää harhaisuutensa ja kuolee aiheuttamatta kenellekään enää lisää vahinkoa. Kaikki erittäin epä-2016-maisia toimia.
Lopultakin 2016 oli enemmän Shakespearea kuin Cervantesia. Tarkalleen ottaen 2016 on Shakespearen Titus Andronicusta. Se on huono, lähes parodisen tökerö, tarpeettoman raaka, pikkumainen, masentava ihmisyyden pahimpien puolten triumfi, tuskallisen ylipitkä, täysin pointiton ja määritelmällisesti "Lamentable Tragedy". Ai kumpi? Kumpi tahansa.
Tässä siis retrospektiivinen katsaus siihen mätään, ruttoiseen saastakasaan, joka kulkee numerolla 2016 jälkeen (ihmiskunnan vähemmistön mukaan) Vapahtajamme Jeesus Kristuksen syntymän. Mutta Hänet olisi pitänyt häpäistä paljon pahemmin, jos Hän mieli tämänkin sovittaa. Vajaa vuorokausi puuhun naulattuna dehydraatiotilassa – se riittää ehkä vuoden 2016 helmikuuhun saakka. Ja sillä hemmolla olisi kuulemma sovitettavaa kaikkien ikinä eläneiden osalta vuosilta 30 jaa. – nyt.
TL;DR: Terroristit ovat voittaneet
Joo, näin pääsi käymään. Länsimainen sivilisaatio teki aivan saatanallisesti omia maaleja vuonna 2016. Siihen saatiin jonkin verran apua ja ulkomaalaisvahvistuksia, mutta reaktiona oli aina ja johdonmukaisen jatkuvasti sensaatiomainen omiin viritelmiin kompurointi, omien raajojen korskea amputaatio ja oman oksan sahaaminen Black&Deckerin turbovaihteella. Lyhyesti ilmaisten: terroristit ovat voittaneet. He pelottelivat länsimaiden surkeimmat, viheliäisimmät ja halveksittavimmat pikku paskahousupelkurit järkyttämään sen muka suuresti rakastamansa sivilisaation perusteita tavoilla, joihin mitättömät terroristipaskiaiset eivät ikinä pystyisi – ilman näiden apua.
Vuonna 2016 kaamosaika alkoi juhannuksesta ja on tuntunut pimeämmältä kuin koskaan elinaikanani. Järjen valo on sammutettu maailmasta, ja ihmiskunta hoippuu lapsellisesta tuhovimastaan juopuneena kohti jyrkännettä. Vaikuttaa siltä, että Stupid Pride -liikkeet ovat tehneet demokratiasta sietämätöntä luisua jättämättä vaihtoehtoja. Lukemattomien kansallisten partikularismien nulikkamainen idiotia tuottaa möykkäfission tekniikalla sellaisia ydinaseita, joita vastaan vuoden 1945 jälkeen rakennetulla kansainvälisellä järjestelmällä ei ole kilpeä. Uusvanhat kansallismieliset sosialistit näkevät kansainvälisen interdepedenssin heikkoutena, ja demonstroivat sen heikkoutta kaikkialla missä suinkin pystyvät. Ihmiset, jotka eivät voi sietää auktoriteetteja, ryhmittyvät äärimmäisen autoritaaristen hahmojen taakse.
Terroristit, joilla ei ole suoraan kykyä horjuttaa vihaamiensa läntisten demokratioiden perustaa, käyttävät tähän apunaan viidettä kolonnaansa. Kaikkein nerokkainta on, että tämä viides kolonna ei edes tiedä olevansa osa juonta. Se koostuu niin itsetiedottomista, häiriintyneistä ja suoranaisen vähä-älyisistä idiooteista, että he tekevät pienellä ärsytyksellä moninkertaisesti sen vahingon, mihin Islamilaisen valtion terrorismi kykenee. He ovat osa islamislaisen fanatismin ja modernin uusneuvostoimperialistisen fasismin työkalupakkia, eivätkä typeryydeltään edes tajua sitä. (Tools.) He ovat trollattavaa provokaatiobiomassaa, joka elää terroristien maalaamassa psykoositodellisuudessa. Ja he ovat voittaneet big league vuonna 2016, mikä merkitsee terroristien voittaneen big league vuonna 2016.
Islamilaisten terroristien halveksittavat hyökkäykset siviilejä kohtaan eri puolilla maailmaa – erityisesti Lähi-idässä, mutta medianäkyvyydeltään erityisesti länsimaissa – ovat lieveilmiöineen pelotelleet helpoimmin säikyteltävät läntiset vellihousut osaksi strategiaansa. Onneksi olkoon, Trump, Farage, Le Pen; onneksi olkoon, Suomi kiinni/Rajat ensin; onneksi olkoon, jopa Kremlin neropatit; onneksi olkoon, kaikki edellisten kannattajat ilman yhtään poikkeusta: te (hyvin erilaisilla tavoilla) selkärangattomat paskat olette osa islamilaisen terrorismin taktiikkaa; ja te esitätte osanne juuri niin kuin islamilaiset terroristit haluavat, ettekä edes tajua sitä. Te olette heidän liittolaisiaan. Onnittelut, kerätkää mitalinne kalifi al-Baghdadilta ja kaikilta hänen jälkeensä tulevilta ruumismadoilta. Te, juuri te, olette tehneet terrorismista tuloksellista; te olette tehneet terrorismista toimivaa. Te olette islamilaisten terroristien parhaat liittolaiset, paremmat kuin komppania Koraania tavaavia fanaatikkotylsimyksiä. Te olette heidän tahattomia pikku kätyreitään, koska te olette vielä tyhmempiä ja vielä lapsellisempia kuin urvelot, jotka ottavat todesta naurettavat horinat profeetasta ja 72 neitsyestä ja... taatelibuffet'sta ja mitä niitä nyt on. (Paratiisi/taivasnäyt ovat aina keskenkasvuisen mieliköyhää avuttomuutta, eikä islam tee poikkeusta.) Te kruunaatte heidän kyyniset, raakalaismaiset murhansa ja hirmutekonsa. Te olisitte marsalkka Pétain, jos hänen itsetietoisuutensa olisi ollut vielä vähäisempi kuin mitä oli. Te olette Länsimaiden Syyntakeeton Perikato.
Jos nyt jollekulle lukutaitoiselle idiootille on vielä epäselvää, niin Islamilaisen valtion terroristien strategiaa on lietsoa raakalaismaisilla terrorihyökkäyksillään yhteiskunnallista kaaosta, ristiriitoja, epävakautta ja radikalisaatiota länsimaisissa demokratioissa käyttäen hyväkseen länsimaisten demokratioiden hyväksikäytettävimpiä äänestäjäsegmenttejä. Vaaleissa ja kansalaistoiminnassa. Terroristisilla provokaatioilla. Ei ole sattumaa, että islamilaisten terroristien silmätikkuna on juuri Ranska. Se on, paitsi länsimaisen sivilisaation keskusvaltioita, myös sekularismin linnake ja Länsi-Euroopan suurimman muslimi- ja juutalaisvähemmistöpopulaatioiden koti. Kaikkine epätäydellisyyksineen ja puutteineen ranskalainen yhteiskunta – jolle on tullut häpeällisen vähän tukea viime vuosina varsinkin itseään oikeistokonservatiiveiksi luulevien sivilisaatiopetturien taholta – on elävä todiste näiden ryhmien yhdessäolon mahdollisuudesta länsimaisen sivilisaation ja demokratian puitteissa, ja siksi se on islamistiterroristien ykköskohde Euroopassa.
Islamilaisilla terroristeilla sekä läntisillä rajakeilla ja itseään oikeistokonservatiiveiksi luulevilla ääliöillä on näet syvät ideologiset yksimielisyydet. He olisivat toistensa luonnollisia liittolaisia, elleivät he olisi vielä parempia liittolaisia toistensa virallisina vihollisina. Molemmat uskovat syvästi ja irrationaalisesti, että muslimit eivät voi elää länsimaisessa sekulaarissa demokratiassa, ts. että muslimi-identiteetti ei ole sulautettavissa, sisäistettävissä ja fragmentoitavissa "vain" osaksi yksilön taustaa. Molemmat uskovat, että muslimi-identiteetin on oltava dominantti, että sen on oltava deterministinen, yhteensovittamaton kohtalo ja väistämätön konfliktin lähde. Molemmat inhoavat muslimienemmistöisiltä alueilta länteen saapuvia pakolaisia ja siirtolaisia hehkuvalla intensiteetillä. Heidän maailmankuvansa ovat kieroutuneisuudessaan yhtenevät. Nämä ryhmät ovat a match made in hell ja valtava, syöpäkasvainmainen este sekä läntisen että islamilaisen sivilisaation tulevaisuuden tiellä. Ja, kuten haluan muistuttaa, nämä ihmiskunnan ihanuudet ovat voitolla vuoden 2016 päättyessä.
Crazy Is the New Sane
Muistatteko, kun George W. Bush joskus puhui joskus kaukaisella 2000-vuosikymmenellä islamofasismista? Tämä kömpelö konstruktio on osoittautunut profeetalliseksi: Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan rakentaa systeemiä, jota voi osuvasti kuvata islamismin ja italialaisen fasismin synteesiksi. Hänelle ei ole koskaan ollut pienintäkään henkilökohtaista poliittista haittaa siitä, että hän on ilmeisen mielipuolinen hörhö, joka raivostuu pienestäkin kritiikistä ja kuvittelee muslimimerenkävijöiden kolonisoineen Amerikan. Tällä ei ehkä olisi suurempaa merkitystä, ellei tästä rähisijästä olisi tehty Euroopan vakauden takuumiestä. Kiitos tästä kuuluu tietysti osaksi Euroopan rajakkirähisijöille, jotka painostivat Euroopan pelkurimaiset päättäjät sopimukseen narsistisen neo-ottomaanin kanssa.
Erdoğankin on vakaa valtiomies, jos häntä vertaa Filippiinien presidentti Rodrigo Duterteen. Duterte on melko ilmeisen mielisairas öykkäri, jota ei ikinä pitäisi päästää edes kalustettuun tilaan. Koska hän hajottaa huonekalut ja käyttää niitä aseina muita vastaan. Duterte johtaa virallisesti demokraattista maata ääneen lausuttuna tavoitteenaan surmata kymmeniä tuhansia omia kansalaisiaan. Hän yllyttää kaikkia kynnelle kykeneviä murhatöihin luvaten vapauttaa nämä kaikista seuraamuksista. Miten ihmeessä hän ei ole vankilassa?
Voimme luottaa siihen, että näiden herrojen (ja tietysti D. Trumpin) esimerkki innoittaa myös muita heittämään harteiltaan vihatun poliittisen korrektiuden, käytöstapojen ja perustavanlaisen ihmisyyden ikeet. Autoritaarisuus on vapautta, laiton kaaos on lakia ja järjestystä, psykoosi tervettä järkeä. Voitto saavutetaan möhlimällä kaikki, kun taas asiaosaaminen on elitistinen rasite.
Brexodus ja kultaiset vasikat
Princes, the dregs of their dull race, who flow
Through public scorn, – mud from a muddy spring;
Rulers who neither see nor feel nor know,
But leechlike to their fainting country cling
Till they drop, blind in blood, without a blow.
–Percy Bysshe Shelley, Sonnet: England in 1819.
Herramme vuoden 2016 täystyrmäys tarjoiltiin kohteliaasti kolmessa osassa. Ensin oli koko vuoden alkupuolisko republikaanien esivaalikampanjoineen ja muine paskahautoineen. Sitten oli Britannian kansanäänestys. Sitä seurasi tietysti marraskuun manifesti, josta maailma saa kärsiä vähintään seuraavan vuosikymmenen ajan. Kaikki nämä olivat täysin tarpeetonta tyhmyyttä, josta ei ole hyötyä kenellekään, mitä nyt yhteiskuntiemme viheliäisimmät örvelöt saavat tepastella polleina hetken. Mutta he olisivat tehneet sitä muutenkin. Johtuu tyhmyydestä ja kaikki paskaksi -periaatteesta, joka on tuttu jo yli vuosisadan takaisilta hörhösosialisteilta. Otto Wille Kuusisen sanoin: Alas lyökää koko vanha maailma, ja valta silloin teidän on. Brexit iski minuun euro- ja anglofiilinä raskaasti, ja parhaiten tätä reaktiota ja henkilökohtaista surutyötä kuvaavat seuraavat aiemmin julkaisemattomat katkelmat päiväkirjastani (haistakaa paska, on miehekästä pitää päiväkirjaa!). Olin kansanäänestyksen aikaan ulkomailla.
"Jos sattuu pitämään hulluudesta ja kaaoksesta, on 2016 parhaita vuosia pitkään aikaan. Ne tosiaan tekivät sen. Nyt kai tietävät jo Perun kontaktittomat heimotkin, että Britannia, maa, josta he eivät vielä pari viikkoa sitten mitään tienneet, on "päättänyt" erota Euroopan unionista. Ja syystäkin tietävät. Ei ole sitä turhaan toitotettu. Britannian typerryttävä EU-kansanäänestys on koko vuoden suurimpia uutisia (ja rukoilen, että se jää suurimmaksi).
Heitä kyllä varoitettiin joka suunnasta. Kaikki, joiden asia on mistään mitään tietää, varoittivat brittejä tarttumasta Cameronin pölhöyttään tarjoamaan mahdollisuuteen kylvää myrskyä. Mutta kuilu on kiehtova, ja monelle on nautinto nähdä kristallimaljan särkyvän, jos he eivät usko laskun lankeavan itselleen. Ja niin kävi, että kansa äänesti jostakin. Jostakin, sillä kansanäänestyksissä ei tunnetusti ikinä äänestetä itse asiasta, ja tulos on niukka, numeerisesti selkeä ja sisällöllisesti hämärä. Näillä mennään, vaikka sitten ilman jarruja helvettiin. Tai sitten ei. After this, all bets are off. (Also the November ones.)
(...) [so. liian luokatonta julkaistavaksi]
En voi kiistää, etteikö tulos olisi minuun henkilökohtaisesti sattuva karvas tappio. Suurena eurofiilinä ja maltillisena anglofiilinä koen tämän iskuna vasten kasvoja ja rikoksena järkeä sekä historiaa vastaan. Olin ensin tyrmistynyt. Olin tosin pitänyt mahdollisena, että näin tyhmässä uhkapelissä voi käydä miten tahansa, mutta järkevän puoleni tietoisuus realistisen tappion mahdollisuudesta ei kyennyt valmistelemaan loppuosaani vastaanottavaiseksi. Oli kuin olisin katsellut sekavan huru-ukon heilahtelevan minua kohti turskaa kourassaan riepottaen ja tajunnut, että hän voi osua minuun; siltikin minua järkytti ja inhotti, kun hän läimäisi minua niljaisella, kylmällä eväkkäällä päin näköä.(...)
Otin tyrmistyttävät uutiset vastaan keskellä Eurooppaa, ja ympäristö tuntui jakavan shokkini. Aamiaiskahvilat olivat täynnä vakavia ihmisiä, joiden puheista neljännes koostui sanoista Cameron, Lontoo, referendum. Julkisten rakennusten EU-liput tuntuivat lepattavan aiempaa näkyvämmin ja vähemmän itsestään selvästi terävässä aamuauringossa. Jotkut kulkivat kaduilla, julkisissa liikennevälineissä ja kuppiloissa kuin zombit, tuijottaen kasvot harmaina vuoroin älypuhelimiaan ja vieraaksi käynyttä ympäristöään. He olivat brittejä, ja minun kävi heitä sääliksi. Niin näemmä paikallistenkin. Eräs baari mainosti jo keskipäivällä solidaarisuustarjousta: Britannian passia näyttämällä sai alennusta. "We're sorry for your loss", seisoi liitutaululla. Olin masentunut ja kävin jopa hiljentymässä kaupungin keskiaikaisen katedraalin viimassa – katedraalin, joka on nähnyt ruotsalaiset, ranskalaiset, kansallissosialistiset ja amerikkalaiset valloittajat sekä Royal Air Forcen pommit. Itkeminen olisi ehkä tehnyt hyvää, mutta olin liiaksi moraalisessa kanveesissa kyetäkseni siihen. Koko juttu oli liian absurdi kunnolliselle surulle. Vastauksia ei kirkosta löytynyt, kuten ei yleensäkään; yhtä hyvin voisi etsiä vastauksia puutarhavajasta, joissa on tosin yleensä vaatimattomammat holvikaaret.
Seuraava päivä oli helpompi. Niin on tavallisesti asian laita. Mutta kipeät muistutukset pysyivät. Paremman kaupunginosan rahanvaihtoliikkeen katukyltissä oli punnan kurssin kohdalla vain tyhjä tila. Brittiläiset lehdet olivat monesta paikasta lopussa. Muiden kansissa oli kuvia ihmisistä, joilla oli kaikilla sama stressiä puhkuva ilme. Kiiltäväotsainen David "Taavi Kämmäri" Cameron; uurteinen Jean-Claude Juncker; graniittinen Angela Merkel; steariinimainen François Hollande; tuima Nicola Sturgeon. Jopa Michael Gove ja Boris Johnson olivat tiedotustilaisuudessaan hilpeitä kuin perätähystyspotilaat: vain tuhathampainen Nigel Farage vaikutti tippaakaan iloiselta. Ihmiset puhuivat asiasta jatkuvasti ja kaikkialla, aina epäuskoiseen ja pettyneeseen sävyyn. Kaikkein pahiten masentuineita olivat britit. Oluttuopin äärellä kuuli nyreää englanninkielistä tilitystä siitä, miten maa, joka kolonisoi puolet maailmasta, on ruvennut pelkäämään siirtolaisia niin, että vaihtaa tulevaisuutensa fobiaan. Vieraisiin pöytiin on sopimatonta huudella, eikä minulla ole kommenttiin lisättävääkään – paitsi ehkä ihmetys siitä, miten tämä porukka alun perinkään valloitti Intian. Tai Burman. Tai edes Irlannin. Ei ole taattua, että ne pystyvät pitämään enää kiinni edes Skotlannista, maasta, jonka kuningas nousi heidän valtaistuimelleen. Vera Lynn laulaa, että There'll always be an England – but will there be a United Kingdom in a few years' time? Kuulen kadulla viroa, ja muistan Neuvostoliiton, inhottavan imperiumin, joka tuhosi itsensä, mutta joka sentään tuhosi itsensä yrittäessään uudistua, ei taantua.
(...)
Ja vain muutaman päivän kuluttua Islanti pieksee Englannin joukkueen jalkapallossa. Kisoja on täällä mahdotonta välttää, normaali elämä taukoaa otteluiden ajaksi. Kapakka repeää Islannin maaleista raivokkaaseen suosiomyrskyyn. Täällä monet pitävät Britanniasta eikä kukaan Englannista. Ottelun jälkeen katukuvassa tööttäilee autoja, jotka liehuttavat itse tehtyjä Islannin lippuja, joiden väriskeema on sama kuin Britannian, mutta laajempi kuin pelkän pienen, nöyryytetyn, säälittävän Luuseri-Englannin. Huomaan tämän huuman vallanneen minutkin. Olen nähnyt äänestyskartat, joissa Englanti on taantumuksen valtakuntaa (ja Wales, mutta kuka on ikinä välittänyt paskaakaan Walesistä?). Harva asia on koko vuonna vihastuttanut minua yhtä paljon kuin tulosta seuraavana päivänä näytetty BBC:n reportaasi jostain eteläenglantilaisesta räkälästä, Leave-voittoisimmasta paikkakunnasta, jota Luftwaffe ei pannut riittävän matalaksi aikanaan. Kaksi homeista riivinrautaa vinkumassa kameralle, miten "it'll be loik th'old toimes again". The fuck it will, you stupid, irrelevant old shitcows. The Norman churchyard, not the voting booth, is the place for you. Yksi keski-ikäinen laitoskypsä tapaus, joka tuskin tuntee kelloa, on hämmentynyt kuullessaan EU-tuilla rakennetusta paikallisesta autoteollisuudesta: "Well, Oi didn't knoo 'boot that." Well, maybe you could have found out if you had any intellectual capacity for anything, you cretinous waste of space!InhoanVihaan näitä vapaaehtoisen typeriä paskiaisia, jotka eivät ole ansainneet edes sitä hyvää, mitä ovat tähänastisessa paskassa elämässään kokeneet, ja toivon, että he kärsivät mahdollisimman pahasti ja henkilökohtaisesti ja konkreettisesti aiheuttamastaan typeryydestä, ja pienen kaupungin kokoisen valtion nöyryyttämäksi tuleminen turhassa potkupallossa tyydyttää himoni ainakin hetkeksi.
Tajuan kuitenkin, etten oikeasti piittaa Islannista enkä varsinkaan jalkapallosta. Iloitsen Englannin häviöstä, ja siitäkin kieroutuneesti. Inhoan Englantia, rakastan Britanniaa. Typerä Englanti on rikkonut Britannian, ja minun on vaikeata antaa sitä anteeksi. Se on minulle, eurofiilisimmälle tuntemalleni ihmiselle, jopa pahempi asia kuin EU:lle aiheutuva haitta. Toivoin ennen edellistä kansanäänestystä, että Skotlanti jäisi Yhdistyneeseen kuningaskuntaan, tuohon valtioon, jonka nimi on yhtä tuttavallinen kuin Arabiemiirikuntien liitto, Pyhä Saksalais-roomalainen keisarikunta tai Septinsulaarinen tasavalta; mutta jos Englanti yrittää halpamaisesti ryövätä Skotlannilta Euroopan, murentukoon koko Tudor-Stuart-Hannoverin hautamonumentti. Joidenkin talojen parvekkeilla täällä on Skotlannin lippuja; ne eivät olleet siellä pari päivää sitten.
(...)
Parhaita todisteita EU-eron mielettömyydestä on tarkastella niitä groteskeja, valheellisia mitättömyyksiä – persoona on näistä liian vahva sana – jotka sitä suosittivat ja suosittavat. Konservatiivipuolueen sisällyksettömimmät kiipijät suhasivat valhebussilla sumuttamassa kreivikuntien joutolössiä helposti tarkistettavilla virhetiedoillaan. Kukaan ei tarkistanut niitä. Maanpetoksen mittoja lähestyvälle valehteluhankkeelle antoi pöhöttyneet idiootinkasvot Lontoon ex-pormasteri Boris Johnson, vastuuttomien haittaeläinten perikuva, jonka ikinä nauttima pienikin suosio uhmaa kaikkea järkeä. Kun typerykset uskoivat Johnsonin märehtimään fiktioon ja tarjosivat hänelle Downing Streetin voitonseppelettä, iski miehen irvikuvaan akuutti vastuuallergia, ja hän liukeni kuin Viiltäjä-Jack Lontoon sumuun kädet Britannian veressä.Mainittakoon, että päiväkirjojeni julkaisemattomat osat ovat vielä edellä nähtyäkin huonompia ja häpeällisempiä (minulle).
Toinen kampanjan neuvottomista johtohahmoista oli Michael Gove, joka nimi tuntuu jo nyt kuuluvan poliittiseen esihistoriaan. Myös hän tuhoutui esittämättä mitään suunnitelmaa tulevaisuuden varalle, mutta ehti sentään ennen kaatumistaan pistää tylsän tikarinsa Johnsonin lapaluiden väliin tosi ystävän tavoin. Nigel Farage, jonka naama muistuttaa jonkin sukupuuttoon kuolleen lentokyvyttömän linnun peräpäätä, ilmoitti eroavansa puolueensa johdosta, ja on auki, mitä tulee koko UKIPista nyt, kun sen raison d'être on poissa. (Muistaako joku, miten vielä pari vaalia sitten nykyisin ulkoasiainministerinämme toimiva sitkeä kupla kuljetti tuota kuvatusta pitkin kampanjatapahtumiaan kuin suurtakin epäjumalaansa?) Viimeinen pieni Brexit-intiaani kompastui omiin alhaisiin vaistoihinsa: Andrea "Neverheard" Leadsom luopui leikistä vedettyään Theresa Maytä poikittaisella äitikortilla. Tosin jos Leadsomin kaltainen tunnoton Tory-apina todella välittäisi niistä räkäisistä kakaroistaan, olisi hän tuskin kampanjoinut Leave-puolella.
Ja niin Brexoduksen kultaiset vasikat vallanhimossaan nääntyivät erämaahan jättäen seuraajansa, no, erämaahan. Tätä typerää valtataistelua, jossa kokonaisen maan asiat sotketaan yhden puolueen sisällä, voisi ehkä arvioida shakespeariaanisesta näkökulmasta (kirjoita tästä!), elleivät protagonistit olisi niin mitättömiä ja surkeita. Hybris on kiinnostavaa kiinnostavissa yksilöissä, ja keskinkertaisuudet se saa näyttämään vain entistäkin säälittävämmiltä ilman traagisia sävyjä. Suomessakin tämän tyhmyyden matkimista on vaadittu poliittisen Gaussin käyrän vasemmalla puolella. Äänessä ovat olleet ne tunnetut neropatit, jotka eivät ymmärrä evoluutiobiologian perusteita ja eräs ihmisarvostaan tosi-TV-osallistumisellaan luopunut palikka, jonka tulisi kehittyä vielä paljon saavuttaakseen helppoheikin asteen – ja tietysti Paavo Väyrynen, joka on aina ja kaikkialla sui generis."
Their blithest hour
There is an evening coming in
Across the fields, one never seen before,
That lights no lamps.
Silken it seems at a distance, yet
When it is drawn up over the knees and breast
It brings no comfort.
–Philip Larkin, Going
Ranskalaisten keisari (tai joku ranskalainen ainakin) vähätteli aikanaan brittejä nimityksellä une nation de boutiquiers. Jospa se vain olisikin totuudenmukaisempi kohteliaisuus. Kauppiaat ymmärtävät etunsa paremmin kuin hyödyttömän suvereniteetin toteemista pöllämystyneet mäntit. Yhdistynyt kuningaskunta näyttää päivä päivältä vähemmän yhtenäiseltä valtakunnalta: se natisee liitoksistaan oman tyhmyytensä, tai oikeammin Englannin tyhmyyden takia.
Tarkastele maailmaa vuonna 1900, ja huomaat, että yhdellä maalla on käsissään kaikki mahdolliset valttikortit: Britannia hallitsee valtavaa osaa maailman maapinta-alasta ja dominoi sen meriä. Sen imperiumi on historian mahtavin, ja kotona se nauttii poliittisesta vakaudesta ja vapaudesta. Kelaa eteenpäin vain runsas vuosisata – samoja ihmisiä on yhä elossa – ja maa ei ole vain pelannut kaikkia korttejaan, vaan alkaa itsekin muistuttaa korttitaloa, joka voi valahtaa kasaan, kun joku pamauttaa oven kiinni Brysselissä. Mitä Isoa tässä Britanniassa enää on olevinaan? Ja miten ihmeessä tähän päädyttiin?
Pieni voi joskus olla kaunista, ahdas ei koskaan.
Tuomion trumpetti
Perustuslaillisen konventin päätettyä työnsä Philadelphiassa 1787 kokoustilana käytetyn hallintorakennuksen (nyk. Independence Hall, Yhdysvaltain ja länsimaisen demokratian pyhimpiä paikkoja) ulkopuolelle kokoontui ymmärrettävästi kansalaisia, ja tämän kunnianarvoisan rakennuksen ulko-ovella käytiin tiettävästi tämä vuoropuhelu kansalaisen ja delegaatin välillä:
Mrs. Powel: "Well, Doctor, what have we got, a republic or a monarchy?"
Benjamin Franklin: "A republic – if you can keep it."
Tätä kirjoitettaessa on kulunut jo muutama kuukausi siitä, kun Yhdysvallat myi sielunsa isommalle pahalle, joka sitä paitsi teki alemman tarjouksen – eikä pohjaa ole vieläkään saavutettu.Tämä häpeällinen transaktio tapahtui ylipitkän ja luokattoman vedätyksen jälkeen kaikkien antitaiteen sääntöjen mukaan vaalissa, jonka voittaja keräsi kansalaisilta vähemmän ääniä: tilanne, josta hän itse olisi hävitessään nostanut valtavan vollotuksen.
Tämä tietää huonoja aikoja. Tuskin ikinä nykyaikana on Yhdysvaltain johtoon valittu henkilöä, jonka poliittisista kannoista tiedetään yhtä vähän, ja harvoinpa on valittu ketään sellaista, joka olisi käymänsä kampanjan ja antamiensa näyttöjen perusteella suuremmalla todennäköisyydellä aiheuttamassa hirmuista sekasotkua. Kukaan ei ole suhtautunut julkisuudessa asiattomammalla keveydellä ja vastuuttomammilla hetulanheitoilla siihen valtavaan vastuiden ja velvoitteiden rykelmään, joka Valkoisessa talossa sijaitsee. Siksi on syytä odottaa pahempaa kuin pelkkää epävarmuutta. Yhdysvallat ei ole ottanut askelta tuntemattomaan, vaan se on hypännyt pää edellä pimeyteen. Emme tiedä, mitä on odotettavissa, mutta ei ole mitään syytä odottaa sen olevan mitään mainittavan hyvää.
Lukuisat arvovaltaiset tahot ovat rauhoitelleet ja establishmentsplainanneet, että ei ole mitään syytä hermoilla. Esimerkiksi Martti Ahtisaari totesi, että hän on tehnyt yhteistyötä niin demokraattien kuin republikaanien kanssa. (Trump ei vain ole kumpaakaan. Trump on Trump.) Talousvaikuttajat ovat ainakin virallisesti toiveikkaita. Euroopan johdossa virallisesti uskotaan Trumpin yhteistyöhaluun ja ymmärrykseen. Obama ja Hillary Clinton ovat sanoneet, että Trumpille on annettava mahdollisuus. He kaikki olivat väärässä. Trumpille ei olisi pitänyt antaa edes mahdollisuutta pyrkiä tähän virkaan. Hänelle ei olisi pitänyt antaa ikinä ainuttakaan mahdollisuutta. Hänen olisi pitänyt jäädä syntymättä. Hän on Yhdysvaltain ruumiillistunut perisynti, hän on lihaksi tullut karikatyyri kaikista typeristä antiamerikkalaisista stereotypioista. Hän on surkein paskakasa, joka koskaan on valittu Yhdysvaltain johtoon.
 |
| Redemption! Redemption at last! Also, a haircut vindicated. |
Ja hän on maailman (toistaiseksi) voimakkaimman maan 45. presidentti. Kaikki (ihan vitun kaikki, minä mukaan lukien – en ikinä uskonut, että hän olisi kelvannut edes republikaanien ehdokkaaksi) ovat olleet väärässä Trumpista tähän menessä, eikä ole mitään syytä kuvitella, etteivätkö he olisi yhä väärässä.
Trump ei ole republikaani kuin nimellisesti (jos republikaanien esivaalin olisi voittanut republikaani, en olisikaan erityisen huolissani), eikä hän ole missään vaiheessa osoittanut pienintäkään ymmärrystä Yhdysvaltain ulkopolitiikan perusteita kohtaan. Mailla on pysyviä intressejä, mutta mitä tehdä, kun johto kieltäytyy tajuamasta niitä? Trump ei ansaitse mahdollisuutta, hän ei ansainnut edes mahdollisuutta yrittää, eikä Yhdysvalloissa ole tapana, että oppositio auliisti tarjoaa presidentille yhteistyötä. Voimme muistella niitä monia olemattomia tapoja, joilla republikaanit antoivat Obamalle mahdollisuuden.
Asiaa ei tarvitse silotella mitenkään: Trumpista tulee presidentti, koska hän voitti vaalin ja koska laki niin vaatii. Siinä kaikki. Hän ei ole "oikeutettu" saamaan yhteistyötä keneltäkään enempää kuin laki vaatii. Hänen koko vaalikampanjansa oli yhtä siltojen polttamista, ja on hänen vastuullaan rakentaa ne sillat uudelleen. Muilla ei ole velvollisuutta auttaa, eikä edes hyväksyä hänen siltojaan. Jos ne toimivat hänen muiden rakennusprojektiensa tapaan, ne pystytetään vilpillisesti.
 |
| Now, gentlemen, let us make this Constitution exceedingly complicated, lest our Republic be violated by some vulgar Teutonic ruffian wearing a wig faker than ours. |
Onko mitään syytä edes varovaiseen optimismiin? Ei Trumpin suhteen, mutta muita toiveikkaita merkkejä on. Itse Yhdysvallat ei ole muuttunut radikaalisti, vaikka ensimmäistä mustaa presidenttiä seuraa Ku Klux Klanin ylistämä presidentti. Trump sai roimasti yli kaksi miljoonaa ääntä vähemmän kuin vastaehdokkaansa, eikä hänen voittomarginaalinsa valitsijamiesäänten suhteen ole erityisen suuri. Hänellä on virkaan astuessaan laillinen mandaatti, muttei populaaria mandaattia. Lisäksi Yhdysvaltain hallinnolliset ja juridiset instituutiot ovat vahvoja ja tarkoituksellisen hankalasti yhteensopivia: perustuslain laatijoiden tarkoituksena oli 1780-luvulla luoda demokratialle ja oikeusvaltiolle sisäinen suojamuuri Trumpin kaltaisia vaarallisia ja vastuuttomia demagogeja vastaan. Ja lopultakin on mahdollista, että Trump osoittautuu päättämättömäksi ja nössöhköksi presidentiksi, jonka linjanvedoilla ei ole pysyvyyttä tai ideologista keskusta. Normaalisti tämä ei olisi myönteinen asia, mutta tänä vuonna kelpaavat murusetkin. Johtajamme ja me olemme ihan virallisesti laittaneet toivomme siihen, että Yhdysvaltain tuleva presidentti on puhunut koko kampanjansa pelkkää paskaa. Mutta kukaan ei voi estää häntä oikeasti paskomasta presidenttinä.
Demokratia ei elä pelkässä äänestämisessä ja instituutioissa, vaan myös yhteiskunnallisessa toimintakulttuurissa, jota ei ole lailla säädelty. Ikävä kyllä instituutiot ja yhteiskunnallinen toimintakulttuuri ovat huonossa huudossa.
Konservatismi on kuollut, eläköön Taantumusferatu
Konservatismi tapasi markkinoida itseään anti-ideologiana, terveenä järkenä, pysyvyyden ja vakauden vaihtoehtona. Se oli sitä ehkä joskus menneisyydessä Edmund Burken, Dwight D. Eisenhowerin ja muiden kulttuurimarxistien aikaan. (Noista jälkimmäinen jopa vastusti aseellisesti natseja – vittu mikä kusipää homo sananvapauden rajoittaja!) 2000-luvun aikana konservatismi on kuollut, ja konservatiiveiksi itseään luulevat ummetusmenninkäiset ovat sen surmanneet.
No, myös sukupolvivaihdoksella on ollut osansa. Muistatteko vielä, miten George Bush – se vähemmän paska – ja hänen vaimonsa katsoivat Donald Trumpin esityksen ja totesivat, että tämä tuote ei ole heitä varten? Muistatte? Teidän pitää takoa päätänne vasaralla, jos mielitte sopeutua uuteen uljaaseen maailmaan. Joka tapauksessa (sillä aikaa kun haette vasaran) todettakoon, että suuret ikäluokat ja heidän jälkeläisensä pilasivat, raiskasivat ja tuhosivat konservatismin. 1920-luvulla syntyneillä oli kaikista perseääliömäisistä ennakkoluuloistaan huolimatta eräs merkittävä etu myöhempiin pseudokonservatiiveihin nähden: heillä oli käytöstapoja ja kunniallisuutta. He eivät alentuisi aivan mihin tahansa. He sterilisoivat vammaisia, eivät pilkanneet näitä; he syyllistivät naisia, eivät kerskuneet julkisesti näiden seksuaalisella häirinnällä. Goldwater-sukupolvi oli merkittäviltä osin kuollut vuonna 2016; samoin Reagan-aktiivisukupolvi. Tämä segmentti oli liian kunniallista kannattaakseen Trumpia. No, he ovat kuolleet (vähemmän paskaa George Bushia lukuun ottamatta), ja suuret ikäluokat ovat täällä arviolta 120-vuotiaiksi saakka, ja he äänestävät trumpia (pienellä alkukirjaimella) aina ja kaikkialla, joten lasciate ogni speranza.
Joka tapauksessa modernismin jälkeen syntyneet sukupolvet ovat postmodernisoineet ja tuhonneet koservatismin. Britannia on erittäin hyvä esimerkki. Brittiläiset koservatiivit tapasivat puolustaa vapaita markkinoita, Eurooppa-yhteyttä (Churchill puhui Euroopan Yhdysvaltojen välttämättömyydestä, ja juuri konservatiivit voittivat sen alkuperäisen EY-kansanäänestyksen, kun Labourin urpot vastustivat jäsenyyttä) sekä maan parhaita perinteitä: parlamentarismia ja tuomioistuinten itsenäisyyttä. Vuonna 2016 konservatiiveiksi itseään luulevat vaikkukasat vastustivat koliikkivauvamaisesti näitä kaikkia. Aivan: nykyisten ns. konservatiivien mukaan parlamentilla, jonka luulisi olevan jopa heille sopivan 1200-lukulainen instituutio, ei tule olla osaa tai arpaa maan hallinossa, ja konservatiivisen lehdistön (so. parjatun valtamedian) mukaan Hänen Majesteettinsa Korkein oikeus koostuu kansanvihollisista, jotka vaativat ihan tyhmästi noudattamaan lakia tai jotain muuta mälsää ja sellaista, josta ei voi valehdella kansanäänestyskampanjassa. Puolassa valekonservatiivit ovat raukkamaisessa sodassa maan perustuslakituomioistuimen kanssa, ja Suomessakin perustulaillisuus nähdään eräissä piireissä lähinnä epämiellyttävänä hidasteena. Pseudokonservatiivis-maahanmuuttajavihainen sekajäteväki kutsuu laillisuuden, epäpoliittisuuden ja oikeusvaltion puolustajia kansanvihollisiksi vaatien joitain kansantuomioistuimia. Sama toistuu kautta läntisen maailman perussuomalaisia myöten. Oikeusvaltiosta ja porvarillisista hyveistä on tullut taistolaistuneen konservatismin vihollisia.
Tällaiseksi surkastunut konservatismi on ansainnut kuolla tuskallisesti, ja sen kuolemasta on tehtävä mahdollisimman tuskallinen kaikissa laillisissa instituutioissa. P. E. Svinhufvud, Winston Churchill, Konrad Adenauer ja vielä 1980-luvun republikaanit sylkisivät tälle mukakonservatismille, jonka toiminta ja retoriikka on rupuisinta kommaripopulismia. Asetelma on absurdi, mutta tämä on se maailma, jossa nyt eletään. Meidän aikamme surkea "konservatismi" on toimintatavoiltaan marxilaispropagandistista mädätystä ja on ansainnut itsensä kaikessa mielisairaassa vainoharhassaan. Ikävä kyllä me muut ansaitsisimme parempaa konservatismia. Sitoutumista instituutioihin, perustuslakiin, oikeusvaltioon, laillisuuteen, järkeen, jopa kirjoittamattomiin sääntöihin, menettelytapoihin. Traditioihin. (Esim. Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivä traditionaalisesti julkistaa verotietonsa. Tai Yhdysvaltain presidentti ei perinteisesti ole Neuvostoliiton tai sen läpeensä rikollisen seuraajavaltion talutushihnassa.) Hyvänlaatuiseen poliittiseen korrektiuteen. Sellaisen konservatismin puutteessa liberalismista on tullut uusi konservatismi, ainoa varustuksemme autoritaarisuuden kaaosta vastaan. Se on helvetin huono järjestely. Tähän puuhaan tarvittaisiin varsinaisia konservatiiveja, mutta ainoat ei-mielipuolet ovat ysikymppisiä. Loput ovat jonkin naurettavan mielenhäiriön, kuten kulttuurimarxismi/islamisaatio/Eurabia/asefetisismi/sodattoman sotapsykoosin kourissa, Putinin peräaukon jatkeena tai muuten vain tynkkysinä. Tai David Cameron. Mutta David Cameronkin on (onko hän enää edes elossa?) nykyakselilla kai kommunisti, joten mitä vitun väliä oikeesti? Paskaksi ja palamaan vaan kaikki perkele. Punalippu parlamenttiin ja kansanviholliset giljotiiniin, sitä postmodernin anti(post)modernit konservatiivit haluavat. Toivon niin, että Joseph de Maistre palaisi kuolleista tuomitsemaan teidät kaikki pölkylle pyöveliä ylistäen. Se savoijilainen koiranoksennus oli tryffelikastiketta nykykonservatiiveihin verrattuna.
Itsensä aiemmin julkaiseman aineksen lainaaminen on vähän kuin julkista masturbointia, mutta voin vakuuttaa, että tämä ei anna minulle pienintäkään mielihyvää. Kirjoitin kesäkuussa 2016 toisaalla näin:
kaikilla on oikeus omiin faktoihin, tunne on järkeä helpompaa ja näin ollen tärkeämpää, ja toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot ovat liian hankalia tiivistettäviksi yksitavuisten sanojen kolmisekuntiseen suihkuun.
Kaaos on kansantajuista.
Et tu, MMXVII
Alkanut vuosi on tietenkin itsenäisen Suomen satavuotisjuhlaa. Jos siis Trumpin ja Putinin aikakaudella selviämme joulukuun kuudenteen saakka. Tasavallan presidenttikin piti näitä kahta melko avoimesti uhkana uudenvuodenpuheessaan, joten pidetään peukkuja ja luetaan ne reserviläiskirjeet uudemmankin kerran, jooko?
Riippumatta siitä, pysyykö Zwischeneuropa vapaana Lavrovin-Tillersonin lisäpöytäkirjojen aikakaudella, tulee Raivon ensyklopedia omistamaan vuoden 2017 satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle. Lisätietoja seuraavassa kirjoituksessa.
