Martti Luther

Martti Luther: lähes yhtä ruma ja kirppuinen kuin Steve Bannon, mutta äärettömästi pahempi.

Tänään, 31. lokakuuta, vietetään erästä merkittävää ja erästä turhaa juhlapäivää. Merkittävä on halloween, ilahduttava karnevaali, joka on ansaitusti Suomessakin jo syrjäyttänyt sen turhan ja huonon, eli muistelon siitä tapauksesta, kun luonnevikainen ja juutalaisten kansanmurhaa vaatinut läski saksalainen paskakasa, Martin "Martti" Luther ei naulannut teesejään Wittenbergin kirkon oveen, mutta piereskeli ne muuten vain kiusaksi ihmisille, jotka olisivat voineet käyttää seuraavat 150 vuotta jostain tähdellisemmästäkin tappelemiseen. Jos alatyylinen herjaaminen ja ruuminaukko- sekä ulostekuvasto ovat mielestäsi tyylittömiä, oi kultivoitunut lukija, niin valita asiasta Lutherille. Alatyylinen ilmaisu oli tämän kusiseen lättymyssyyn verhoutuneen sairaan pahkasian oma valinta, joten jos se ei miellytä, niin sen pahempi mokomalle kaljalla itsensä muodottomaksi sappimöhkäleeksi paisuttaneelle lokaotukselle.

Luther oli hirviö, josta on jo vuosisatojen ajan yritetty hänestä sikisseiden, syövän tapaan etenevien protestanttisten ja luterilaisten kirkkojen keskuudessa maalata kivaa kansanomaista setää, joka halusi vain opettaa lapset lukemaan ja harrastaa yhteislaulua. Todellinen Luther oli tietysti murhanhimoinen kiihkoilija, joka sieti tasan omia mielipiteitään ja jonka näkemys älyllisestä debatista oli lämpimän lehmänläjän tasolla. Hän on varmasti luonteeltaan eräs kaikkien aikojen vastenmielisimmistä saksalaisista, ja siihen finalistilistaan sentään on suoranaista tunkua. 

Ei Luther tyhmä ollut. Tyhmät eivät pääse kovinkaan pitkälle, korkeintaan supervaltojen presidenteiksi. Luhter oli sangen terävä ja sivistynyt kurakuopan loiseliö, joka käänsi huomattavilla filologisilla taidoillaan Raamatun varsin pätevästi yläsaksaksi ja osoittaa kirjoituksissaan huomattavaa vivahteiden tajua. Tämä tietysti tarkoittaa, että hän tiesi varmasti täsmälleen mitä teki, kun raahsi maansa keskustelukulttuurin pohjamutiin ja väkivaltaan. Luther oli ansioitunut filologi ja teologi, ja päätyessään julkisuuteen ja saadessaan valtaa hän käytti tätä asemaansa lietsoakseen valheita ja vihaa. Hänen myöhempi kaimansa Martin Luther King plagioi väitöskirjansa vilpillä, mutta käytti asemaansa saarnatakseen väkivallattomuutta ja suvaitsevaisuutta. Huijari toimi arvokkaasti ja kestävästi, aito asia taas hukutti Keski-Euroopan vihaan ja vereen. 

Vihaa ja verta hän näet toi, aivan kuin Kristus uhosi tuovansa miekan. (Jeesus oli kova uhoamaan – hänen epämiellyttävimpiä piirteitään.) Päästyään hallitsijoiden suojelukseen muuttui Luther esivallan verenhimoiseksi verikoiraksi ja omatunnottomaksi proto-Goebbelsiksi. Kun Luther ei enää tyytynyt vain neuvomaan hallitsijoita valehtelemaan kansalle ja maailmalle – hän kehotti Hessenin maakreivi Filip "Jalomielistä" sitoutumaan suureen valheeseen, große Lüge, kuten hänen myöhempi katolinen hengenheimolaisensa sen kaunopuheisesti Rudolf Hessille saneli – yllytti hän näitä murskaamaan talonpoikaiskapinat sanankääntein, joista huokuu niin kutsuttujen lähimmäisten dehumanisaatio ja maaninen väkivallan hurmos. Oman runsashiivaisen lisänsä tähän paskatuopilliseen tuo, että kapinat käynnistyivät merkittävältä osin juuri Lutherin oman möykkäämisen tuloksena: kävi siis juuri niin kuin eräät katoliset auktoriteetit olivat varoittaneet.

Lutherin henkilökohtaisesti vaatima verenvuodatus kalpenee tietenkin sen rinnalla, mitä hän sai aikaan sadan vuoden kuluessa. "Uskonpuhdistus" johti lopulta Keski-Euroopan valtavaan ihmispuhdistukseen, Saksassa ruttoakin pahempaan katastrofiin. Kolmikymmenvuotinen sota, katolisen ja luterilaisen kristinuskon lahja Euroopalle, jätti saldonaan osapuilleen kymmenen miljoonaa vainajaa, kokonaisia raunioitettuja ruhtinaskuntia ja reformaattorin armaan kotimaan tilaan, josta se ehti melkein toipua ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.

Mutta tämäkään ei riittänyt Luther-ihmissaastalle. Aikansa luetuin saksalainen ja eurooppalainen kirjailija ja julkisintellektuelli teki voitavansa, jotta saksalaiset viimeinkin antaisivat periksi murhanhimolleen ja ryhtyisivät järjestäytyneisiin pogromeihin. Kun juutalaiset eivät kääntyneetkään Lutherin itse keksimään käsitykseen kristinuskosta – antaa erittäin hyvän kuvan reformaattorin todellisuudentajusta, että hän uskoi voivansa käännyttää juuri juutalaiset tuosta vain – reagoi reformaattori ainoalla osaamallaan tavalla, eli rikoksiin yllyttävillä raivokohtauksilla. Luther, tämä mukava virrenlaulattaja-aapiskukko, vaatii juutalaisten omaisuuden tuhoamista, tuhopolttoja ja murhia, ja kieltää auttamasta juutalaisia millään tavalla. Lutherin juutalaiskirjoitukset ovat sairaan vihan ja täydellisen pahuuden tuotoksia. Niiden kirjoittaja on totaalinen hirviö, eikä mikään määrä luterilaisten myöhempiä tyhjiä sanoja pyyhi pois tätä viheliäistä saastaa luterilaisuuden pimeästä sydämestä. Luther ja luterilaisuus ovat kansallissosialistisen kansanmurhaideologian genealogiassa keskeisellä sijalla, ja kunnialliset uskontokunnat olisivat ymmärtäneet edes vaihtaa nimensä, jos se viittaisi näin kelvottomaan moraaliseen epäsikiöön. 

Luther käynnisti tärkeän, valitettavan ja ikävän tapahtumasarjan, josta hänen oma toimintansa ja persoonansa tekivät niin ikäviä ja tuhoisia. Hän on historiallisesti merkittävä henkilö, ja tapa, jolla hän raastoi läntisen sivilisaation tuhoisasti kahtia, ansaitsee tulla ymmärretyksi, muttei juhlituksi.

Lutheria ei kuulu juhlia, hänet tulee kirota ja häntä tulee halveksia. Heittäkää hänen hautaansa mustepullolla: mokoma perkele on sen ansainnut tuhat kertaa. On suuri sääli, että tätä ihrapirua ei poltettu tuoreeltaan Wormsissa.

Vaan Suomessa, maailman luterilaisimmaksi mainitussa maassa, päivälehtien houreiset toimittajat lässyttävät ääliömäisissä mielisokeusreportaaseissa kaiken kivan johtuvan Lutherista ("Veimme pahvisen Lutherin Helsingin keskustaan tapaamaan ihmisiä." Harmi, ettei tullut tikkuja mukaan.), vaikka useat katoliset maat ovat olleet meitä edellä kirkon ja valtion erottamisessa ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuudessa. Meillä juhlitaan kivaa Martti-setää, kun hänen hirvittävän ja alhaisen uransa käynnistäneet, täysin kuvitteellisia höpinöitä jaarittelevat teesinsä täyttävät puoli vuosituhatta.

Kun maan suurin päivälehti ottaa Martilta 1500-luvun rohtunutta nakkia poskeen niin lujaa, ettei happea riitä aivoihin, Yle taas kehottaa testaamaan, miten luterilainen olet. Mukana ei ollut kysymystä siitä, mitä juutalaisille pitäisi tehdä. Luterilaisuuspisteiksi testissä lasketaan, jos oman kokemuksensa perusteella luottaa tasavallan presidenttiin, poliisiin ja Puolustusvoimiin instituutioina. Todellista luterilaista esivaltafetisismiä mittaisi paremmin väite "Sisällissodan jälkeen vankileireillä nälkään ja tauteihin kuolleet saivat täsmälleen mitä ansaitsivatkin" (Luterilaisin vastausvaihtoehto: Osittain eri mieltä – vaikka olikin oikein näännyttää heidät, olisi heidät olisi pitänyt tappaa saman tien eikä edes ottaa vangiksi.) Eikö muuten olekin vain merkillistä, että Saksassa kansallissosialistien kannatus oli suhteellisesti kaikkein vahvinta luterilaisilla alueilla ja heikointa katolisilla? Todellista luterilaisuutta on pokkuroida halukkaasti esivaltaa riippumatta siitä, toimiiko se demokraattisesti ja oikeusvaltion mukaan.

Suo, kuokka ja Jussi, Martti Luther ja muovipussi. Muovipussilla Luther tukehdutetaan, kuokalla hänet paloitellaan ja sotketaan suohon. Sen tehtyään voi Jussikin veisata, että Suokuokka ompi linnamme. Teidän luterilaisten katekismukset ja enkelitaivaat on kyllästetty veressä ja raivotautisen saksihurtan kuolavaahdossa niin, ettei paha niistä lähde, vaikka historiaa miten pesisi.