Paavo Väyrynen

Mitäpä elämä olisi ilman häntä?

Historia toistaa itsensä ensin tragediana ja sitten farssina, mutta Väyrynen pysyy aina Väyrysenä, toistaen tietysti siinä sivussa itseään ilmeisen loputtomiin. Hän on Suomen sotienjälkeisen ajan kiintopiste, myhäilevän kissan ja Shakespeare-konnan yhdistelmä, politiikan itseohjautuva jalasmökki ja viimeinen Suurista Muinaisista. 

Paavo Väyrynen on Maalaisliitto/Keskustan Suomelle sälyttämistä vitsauksista sitkeimpiä, sillä hän on jo melkein 50 vuoden ajan pyrkinyt vähän väliä joko pääministeriksi tai presidentiksi. Väyrynen tunnetusti osaa, tietää ja ymmärtää kaiken, muttei ole koskaan kyennyt sisäistämään sitä asiaa, etteivät kansalaiset halua häntä kumpaakaan virkaan. Siksi Väyrysen uran suuri projekti onkin ollut tasavallan huipulle pyrkyröinnin ohella keksiä tekosyitä perin- ja johdonmukaiselle kyvyttömyydelleen saavuttaa tämän edellyttämää kannatusta. Väyrynen, joka on ehkä poliitikkomaisin kaikista Suomen historian poliitikoista, onkin politiikassa kaikkein huonoimmista mahdollisista syistä: egon ja terapian vuoksi.

Koska Väyrynen ei kykene hyväksymään sitä, ettei hänellä ole ollut riittävästi kannatusta vallan ylimpiin jalaslinnakkeisiin, on kyseessä luonnollisesti vain median luoma harha. Suomalaiset poliitikot – varsinkin ne, joilla on objektiivisesti kaikkein eniten todellista valtaa – ovat jo muutamien sukupolvien ajan ruikuttaneet mediavallasta Sorsan infokratiasta ja Koiviston sopuleista Sipilän myöhäisillan sähköpostispämmiin, mutta Väyrynen on tehnyt tästä itsekritiikittömästä ininästä taidetta. Kaikki hänen toistuvat epäonnistumisensa menevät johdonmukaisesti mediapelin piikkiin. Suomen suurimpiin mediasta uhriutujiin kuuluva Väyrynen ei ole tiettävästi koskaan itse tehnyt ainuttakaan virhettä, vaan on aina joutunut muiden kampittamaksi – milloin median, milloin oman puolueensa. 

Jokainen saa tietysti selittää itselleen aivan omin sanoin, miksi metsä vastaa niin kuin vastaa. Väyrysen epäsuosioon Suomen kansan keskuudessa on saattanut vaikuttaa myös hänen häikäilemättömään opportunismiin kiedottu uransa, jossa mielipiteitä kierrellään, paikkoja varataan ja varmistellaan parhaimmillaan paristakin parlamentista, kuitataan kulukorvauksia kivijalattomista kottikärryasunnoista ja kaiken kaikkiaan tehdään kaikkea sitä, mitä väyrystelyn käsite pitää sisällään. Ei ole aivan pieni saavutus jättää oma nimensä käsitteenä poliittiseen historiaan, muttei se ehkä järin kunniakaskaan meriitti ole, kun kaikki konnotaatiot ovat negatiivis-juonittelevia. 

Väyrysen poliittiseen elämään kuuluu, että hän on toisinaan jopa muutaman vuoden hiljaiselossa Euroopan parlamentissa tai muussa syrjänurkassa vain noustakseen sieltä yhä uudelleen ja uudelleen pintaan. Aina kun Suomen politiikassa kolisee, houkuttelee meteli ja huomio esiin ennen pitkää myös tämän Tamminiemen tunkeilevan Poltergeistin selittämään, miten hänen oli yksinkertaisesti pakko lähteä kisaan mukaan, kun on niin kovasti pyydettykin – ja päälle muutamia YYA-kliseitä ja fiktioita Suomen puolueettomuudesta. Väyrynen muistuttaa vanhojen italowesternien hautausurakoitsijaa, joka on mustanpuhuvana kärppänä paikalla, kun pikkukaupungin voimatasapainossa on aihetta odottaa muutoksia.

Ehkä tyydyttävin ja huvittavin piirre Väyrysen loputtomalta tuntuvassa poliittisten epäonnistumisten sarjassa on, että jos hän olisi vain kyennyt politiikka-addiktioltaan ja vallanhimoltaan jäämään lopultakin eläkkeelle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, olisi hän nykyään arvostetumpi ja saavuttaisi paremman jälkimaineen. (No, jonkin verran paremman; kyse on silti yhä Väyrysestä.) Häntä saatettaisiin joissain piireissä pitää jopa vanhempana valtiomiehenä, kun nykyinen imago on kulahtaneen pyrkyrin. 

Eikä imago ole ainakaan kohenemassa. Kun Väyrynen karsiutui henkilökulttimaiseen oheiskrääsään keskittyneellä retrokampanjallaan vuoden 2012 presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella, analysoi hän syyksi kaikkien muiden tekemät virheet ja vääristelyt, ei suinkaan sitä, että kovin suuri osa suomalaisista ei yksinkertaisesti halua häntä. 
  Eivät häntä halua enää kepulaisetkaan: käsittämättömässä, itsetuhoa lähentelevässä hybriksessä Väyrynen pyrki tämän jälkeen jälleen Keskustan puheenjohtajaksi karsiutuen tapansa mukaan ensimmäisellä kierroksella, mutta yrittäen vielä tämän jälkeenkin etäjohtaa puoluetta (ja sittemmin hallitusta) pommittamalla Sipilän sähköpostikansiota aloitteillaan, ideoillaan ja muilla tärkeilyillään. 
  Ja sitten Väyrysen ego vei ehkä lopultakin voiton hänestä itsestään. Syvästi haavoitettuna hän perusti itsensä ympärille täysin omituisen ja juuri kehenkään vetoamattoman Kansalaispuolueen kuin loukkaantuneena mielenosoituksena. Mutta kepulaiset eivät tulleetkaan pyytämään anteeksi, vaan tämä peli poltti Väyrysen sillat hänen omaan puolueeseensa kenties lopullisesti. Hänelle jäi Kansalaispuolue donetskilaisine ufomiehineen, maakuntasarjan amatööreineen ja muine kylähulluineen, eikä Väyrynen ole vaikuttanut olevan kovin innostunut tästä kummajaiskabinetista, joka on pannut häneen uskonsa.

Jos Väyrynen ei onnistu saamaan kokoon presidentinvaaliin osallistumisen edellyttämää kahtakymmentätuhatta kampanjakorttia, on se taas yksi nöyryytys politiikan konkarille. (Syylliset on toki valmiina tiedossa: media, kiittämättömät kepulaiset ja muut tavanomaiset.) Keminmaan korppikotka on jopa väläytellyt poliittisen uransa lopettamista, ellei kannattajakortteja kerry riittävästi. Uskon kun näen: Väyrynen on mestari rationalisoimaan täyskäännöksiä, joten eiköhän hän taas ensi eduskuntavaalien alla hääräile vaaliuurnien läheisyydessä veivaten rapistuvaa egopoliittista posetiiviaan, kun niin kovasti on pyydetty. Ja siitähän on enää lyhyt matka vuoden 2024 presidentinvaaliin.

Ei Väyrysestä tule koskaan presidenttiä saati pääministeriä. Mutta emme mekään ikinä pääse Väyrysestä. Emme, vaikka hän lopettaisikin poliittisen uransa. Emme, vaikka hän lähtisi tiibetiläiseen luostariin loppuelämäkseen. Minulla tulee vielä käppyräisenä vanhuksenakin olemaan Väyrys-flashbackejä, jotka iskevät, kun puoluekannatuksissa tapahtuu siirtymiä. Tämä kekkoslovakialais-machiavellilainen toteemieläin piinaa meitä niin pitkään kuin Suomessa politiikkaa tehdään.