TV-sarjojen jaksotiivistelmät sanomalehdissä

Helsingin Sanomat taannoin julkaisi hulvattomasti yliarvostetun, lattean ja väkinäisesti kirjoitetun brittisaippua Downton Abbeyn kaikista jaksoista "arvion" niiden TV-esityksen jälkeen. En ymmärrä, miksi. Näin vain tapahtui. Kaikkein törkeintä on, että avuttomat "arviot" on sijoitettu kulttuuriosioon. Onko tyhjempää höpinää ja kunnianhimottomampaa elektronista palstantäytettä Suomen päivälehtien kuninkaalta nähty? Jo otsikot paljastavat kriittisen ja analyyttisen otteen: "Voi Thomas-parkaa!";  "Loppu häämöttää jo, yhyy".

Esimerkkini ovat "Downton Abbey -jaksoarviosta", joita Helsingin Sanomat siis ihan oikeasti julkaisi, nimeltään "Alkaako Edithin onni kääntyä?". Tämä rikos journalismia vastaan suoritettiin HS:n kulttuuriosastossa 21.10.2015. Ammattijournalisti kirjoittaa kulttuuriosastoon tällaista analyysiä, jota jopa Foucault kadehtisi:

Toivottavasti Tomia ei ainakaan aleta naittaa Marylle, hehän ovat kuin veli ja sisko. Sitäpaitsi me katsojat haluamme Marylle rakastetun, joka viimein vihdoin vie häneltä jalat alta.
Saa Tomkin toki rakastua. Mutta ei Maryyn.

Työurien pidentämistavoitteiden kannalta on sinänsä myönteistä, että HS pestaa töihin 12-vuotiaita, mutta ehkä heidät olisi parempi pistää aluksi ihan vain taittohommiin.

Jatkoa samasta "arviosta": 

Jos leskikreivitär Violet olisi ollut paikalla, hän olisi varmasti lausunut jonkun kuolemattoman ”dowagerisminsa” (joilla muuten on oma hashtaginsa Twitterissäkin).
Muutenkin niitä kuultiin ilahduttavan paljon pitkin kolmosjaksoa:
 ”Tunnen monia aviopareja, jotka ovat täydellisen onnellisia, vaikka eivät ole puhuneet toisilleen vuosiin.”
 ”Oman kokemukseni mukaan asioiden harkinta on suunnattoman yliarvostettua.”
 ”Uudistusta kannattava pääri on kuin joulua kannattava kalkkuna.”

Nuo esimerkit muuten eivät ole mitään "dowagerismeja", vaan väsyneitä muunnelmia iankaikkisen vanhoista pikkunokkeluuksista, joista ainakin puhumattomia aviopareja koskeva haukottaisi jo Oscar Wildeakin. Turkeys voting for Christmas on brittiläisessä politiikassa yleinen sanonta, harkinnan yliarvostaminen taas niin alkeellinen konstruktio, ettei sitä kehtaa edes sitaatiksi väittää. Käsikirjoittajien työ on helppoa, jos tällaisilla kykenee tekemään vaikutuksen ja saavuttamaan laatusarjan maineen. Jos tällaisilla eväillä syntyy loistavaksi ylistettyä dialogia, kannattaisi kaikkien paikallislehtien pääkirjoitustoimittajien ryhtyä suoraan TV-käsikirjoittajiksi.

HS jatkaa tyhmyyksiä ripuloimalla julki tänä keväänä sitten myös Game of Thrones -sarjan "jaksoarvioita". Sen verran häpyä on jostain syystä toimitukseen ilmaantunut, että nämä kiusaannuttavat höpinät on sentään sijoitettu NYT-liitteen sivustolle kulttuuriosaston sijaan. Siksikö, että siinä on lohikäärmeitä? "Arvioiden" journalistinen proosa muistuttaa videopelinsä asetelmia kuvailevan pikkuvanhan varhaisteinin yritelmiä:  

Ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson alusta asti, kun tapasimme Jonin ensi kertaa, hän puhui Yövartioon lähtemisestä. Hän otti Yövartion valansa ensimmäisen kauden seitsemännessä jaksossa. Hänestä tuli Komentaja Mormontin henkilökohtainen palvelija, tehtävä joka valmisti häntä johtajaksi. Komentaja hänestä tuli viidennen kauden toisessa jaksossa. Nyt se vaihe hänen elämässään on päättynyt.
Miksi Jon lähti? Spekuloidaan.
Jon sanoi Ser Davosille epäonnistuneensa. Mielestäni hän tarkoitti epäonnistuneensa Yövartion johtajana. Hän ei onnistunut saamaan koko Yövartiota puolelleen suunnitelmassa, että Vartio ei enää taistelisi villejä vastaan, vaan valmistautuisi Valkeiden kulkijoiden uhkaan.
Tämä epäonnistuminen henkilöityi nuoreen poikaan, Ollyyn. Villit tappoivat Ollyn perheen ja hän liittyi Yövartioon. Jon näki pojassa jotain ja teki hänestä vuorostaan oman henkilökohtaisen palvelijansa – kuten Mormont teki Jonista.
Jon näki Ollyssa Yövartion tulevaisuuden. Ehkä hän näki myös, että jos tämä poika, jonka perheen villit tappoivat, ymmärtäisi Jonin suunnitelman, kuka tahansa ymmärtäisi.
Olly ei ymmärtänyt.

 (Enkä välitä paskaakaan spoilereista. Onko muuten Frans Banninck Cocq Game of Thrones -hahmo? Siltä vaikuttaa yo. tuskallisen tekstikasan perusteella.)

Kyllä tämä minusta vaikuttaa ihan päivälehtitasoiselta journalismilta. Ehkä näitä vielä jonain päivänä kootaan niteiksi kuin parhaitakin Orwellin, Ageen, Arendtin ja Winchellin reportaaseja. Ja kaikkihan tietävät Le Monden kuuluisan viikoittaisen Kauniit ja rohkeat -jaksoraportin sekä Süddeutsche Zeitungin aikanaan instituutioksi muodostuneen Ritari Ässä -toimituksen. 

Jos perusteena käytetään sitä, että tämä eskapistinen höttö on relevanttia suosionsa takia, niin miksei HS julkaise joka viikko arviota Aku Ankan johtosarjasta? Se on hyvin laajalti seurattu kulttuurinen instituutio, jonka hahmoja yleisesti rakastetaan. Oona Lejala tai joku muu ammattijournalisti voisi saada rahaa siitä, että kirjoittelee Hesariin analyysiä siitä, miten Hannu Hanhi on vain niin niljakas ja iljettävä, kunpa vain Iines ei päätyisi yhteen hänen kanssaan. Kyllähän minä tietysti ymmärrän, miksi edellä kuvaamaani ja lainaamaani roskaa tuotetaan muka journalismin nimissä: lehtien on kerättävä klikkauksia ja päästävä jotenkin imemään edes pieniä varallisuuden tippoja George R. R. Martinin ja muiden popkulttuuri-ilmiöiden karvaisista tisseistä niin kauan kuin hypeä riittää. (HS:n mukaanlähtö tarkoittanee, että ilmiön huippusuosio on jo takana.)

Tosin jos asialla olisivat itseään ja yleisöään kunnioittavat journalistit ja jonkinmoisia rimoja itselleen asettavat toimitukset, ei tuloksena olisi peruskoululaisen rujolta räpellykseltä vaikuttavaa tylsää tapahtumien kertausta, jota pystyy tekemään kuka tahansa kirjoitustaitoinen. Todellinen journalisti pureutuisi suosittuihin ilmiöihin ja asettaisi ne konteksteihinsa, tarkastelisi esimerkiksi sitä, miten Game of Thrones (jota en seuraa) rakentaa fantasiamaailmaa yhdistelemällä ja muuntelemalla vaikutteita todellisesta historiasta. Onko jokin juonenkäänne, tapahtumasarja tai henkilöhahmo esimerkiksi palautettavissa johonkin todellisen historian tai mytologian hahmoon, ja miten sitä on muunneltu? Millaisia keinoja draamassa, dialogissa, kuvauksessa jne. käytetään, jotta katsoja saadaan hyväksymään fantasiamaailman todellisuus? Tällaisia kysymyksiä esittävässä journalismissa on ikäviä puolia: se vaatii työtä, johon ei toimituksessa ole aikaa, se vaatii kohtalaista sivistystä, jota suomalaisilla journalisteilla ei ole, ja se vaatii eskapistiseen viihteeseen leimautuvalta yleisöltä kärsivällisyyttä, jota sillä ei ole, ei ainakaan niin suurella osalla, että se klikkailisi millekään varsinaiselle artikkelille riittävästi mainostuloja. 

Onneksi olkoon, Helsingin Sanomat: vajositte journalismissa Seiskan alapuolelle. 7 päivää -lehden limademonit sentään kirjoittavat siitä, mitä todellisille ihmisille on tapahtunut eivätkä pupella tiivistelmiä fiktiohahmojen edesottamuksista, jotka kaikki asiasta kiinnostuneet näkivät itsekin jo viimeistään edellisenä iltana. Kun puhutaan median kriisistä ja itsetutkistelun tarpeesta, niin tässä olisi maan johtavalle päivälehdelle oiva sauma pysähtyä miettimään omaa toimintaansa ja parantaa sitä. Tai sitten ehkä parin kuukauden päästä voin lukea Hesarin toimittajien päivittelyä siitä, miten se Milla Magia aina jaksaakin yrittää, tällä kertaa lumotun sammakon avulla. Ja Teppo Tulppu, siinä vasta mahoton naapuri, ai että! Toivottavasti sentään Aku ja Iines eivät päädy naimisiin, sehän tuhoaisi kaiken jännitteen, ja sitä paitsi olisiko Aku Ankasta, joka on piirrettynä sarjakuva-ankkana tasan yhtä todellinen kuin joku Fuckington Abbeyn Tom, asettuneeksi aviomieheksi? Siinäpä pohtimista, tai ainakin naputeltavaa, arvonsa tuntevalle ammattijournalistille, jota ei takuulla yhtään hävetä.