tiistai 29. joulukuuta 2015

Aleksis Tsipras & Gianis Varufakis

Muistaako kukaan enää näitä poliittisia pannukakkuja? Vuoden 2015 ensimmäisellä puoliskolla ei Euroopassa kukaan juuri muusta puhunut, mutta sen jälkeen vuoden surkeimmat luuserit ovatkin olleet hiljaa kuin retsina evzonin tohvelissa. 

Meitä on kaksi... kammottavaksi! Menestyskin on samaa luokkaa kuin Rakettiryhmän iskujoukolla.
Vuosi 2015 alkoi ryminällä, kun kreikkalaisille ummet ja lammet luvannut ilmiselvä poliittinen helppoheikki Aleksis Tsipras SYRIZA-puolueineen saavutti katteettomalla ja alusta asti täysin epärealistisella kerskunnallaan vaalivoiton. Vasemmiston henkisesti köyhemmät osat ympäri Eurooppaa – tiedättehän, se itseään kovinkin kriittisenä pitävä porukka, joka retkahtaa yhä uudelleen riittävän karismaattisen punatoteemin lumoihin kuin 30-luvun keskieurooppalaiset, vaikka luulee olevansa paljonkin fiksumpaa – riemuitsivat mielikuvitusmaailmastaan lomaosakkeita kansalle markkinoineen lipevän huijarin tyhjästä saavutuksesta. En yleensä tykkää pröystäillä olleeni oikeassa jostakin, mutta SYRIZAn lupausten tyhjyys ja aseman toivottomuus oli jo ennen pääministeri Samarasin tyhmyyttään aiheuttamia vaalejakin niin ilmeistä, että on inhimillisesti mahdotonta olla nöyryyttämättä mokomiin säälittäviin puupäihin uskonsa panneita urveloita. Tämä ei koske pelkästään kreikkalaisia: meillä Suomessakin esimerkiksi Paavo Arhinmäki riemuitsi siitä, että kreikkalaiset menivät halpaan, ja uumoili Eurooppaan uutta vasemmistoaaltoa tämän vanavedessä. SYRIZAn vaalivoitto ehkä vaikuttikin yleiseurooppalaiseen politiikkaan, mutta vasemmiston kannalta pikemminkin eipeirolaisella tavalla eli ns. Pyrrhoksen tyyliin. Minulle sattui olemaan tammikuusta alkaen selvää, että touhu päättyisi nolosti, ja myötähäpeästä kiihottuva sadomasokistinen persoonansirpaleeni iloitsee, että olin oikeassa.

Tsiprasin naurettava hallituskausihan on kuin farssista, jopa kreikkalaisen politiikan mittapuulla huomattavan örvelteisestä ja holtittomasta sellaisesta. Euroopan höynävasemmiston uusi mannekiinimarakatti aloitti työnsä lähtemällä epäpyhään allianssiin pienen äärioikeistopuolueen kanssa. Luimuilevat populistit löytävät kyllä toisensa, varsinkin, jos moraalia on yhtä vähän kuin SYRIZA–ANEL-kaksikossa yhteensä. Tsipras lupasi kreikkalaisille briljanttia neuvottelutaktiikkaa, kovaa vääntöä ja voittoa talouskurista, jonka jotkut kreikkalaiset teeskentelevät olevan jo kai kaikkien ongelmiensa alkusyy. Hän pystyi tarjoamaan pelkkää viivyttelyä, vetkuttelua, venytystä ja vanutusta. Neuvotteluissa Tsipras ei pärjännyt ilman kunnollisia argumentteja ja suunnitelmia, ja jäljelle jäi kaikkein helpoin kunniattomien nilkkien taktiikka: tarkoituksellinen viivyttely ja surkea sympatiankerjuu kotiparlamentin kesäteatterissa. Muut euromaat ovat osoittaneet liki pyhimysmäistä kärsivällisyyttä mokoman täin kanssa. Miten Tsipras edes kuvitteli suunnitelmansa etenevän, kun ensin hän yhdessä muiden kanssa sopii ajankohdan, jolloin Kreikka luovuttaa seuraavat talousluvut, joita ei sitten kuulukaan, vaikka sovitusta ajasta on kulunut jo viikon päivät? Tajuaako hän, että tällainen tulee ilmi ja että sillä on seurauksia? Oliko nilviäisen tavoitteenakin pelkkä ajan pelaaminen kotimaisen mosh pitin aallonharjalla? Kuka hullu luottaisi kahta kertaa tällaiseen hälläväliä-linjalla perseilevään valehtelijaan? (Vastaus toiseksi viimeisessä tekstikappaleessa.)

Tsiprasin vähäjärkisistä päätöksistä on mainittava myös omahyväisen ja melko varmasti vakavasti häiriintyneen öykkärin nostaminen valtiovarainministeriksi. Jetset-elämää eliittikaupunginosan pehmeässä luksuksessa viettävän Gianis Varufakisin egoistinen elvistely, kaksinaamaisuus ja amatöörimäinen poukkoilu eivät ole kunniaksi edes kreikkalaiselle poliitikolle, mutta vielä vähemmän tiedemiehelle. Taloustieteilijöihin toki mahtuu tunnetusti vahvoja persoonallisuuksia, mutta heilläkin on sentään persoonallisuus eikä vain kimppu persoonallisuushäiriöitä. Varufakisin typerä keuliminen ja ylimielisyys olivat sen luokan diplomaattinen katastrofi, että Tsiprasin oli lopulta pakko panna sekopää vaihtoon. Ei hätää: vasemmistopopulistiset urvelot ostavat uskosti professorin seuraavankin mytologisesti nimetyn talouspolemiikkiniteen, jossa tavan mukaan kaikki muut ovat väärässä, hulluja ja pahoja. Itse kiilusilmäinen kuulapää tapailee flyygeliään kattohuoneistossaan, vaikka kuuluisi lähinnä valtakunnanoikeuteen. Kansa on saanut jatkaa harvojen käteislappujensa jonotusta.

Kaikkein hävyttömintä Tsiprasin alhaisessa narrihyppelyssä ei ole ollut hänen arvostelukyvyttömyytensä, ei hänen saamattomuutensa, eikä hänen tapansa – jota jotkut voisivat valehteluksi tai petokseksikin kutsua sopottaa Brysselissä kollegoille aivan eri faktoja kuin Ateenassa kansalle. Alhaisinta, vastuuttominta ja vaarallisinta on ollut Tsiprasin osoittama demokratian idean halveksunta ja vääristely. Koska hän hassasi vähät varsinaiset pelimerkkinsä huonoihin ja tyhmiin hankkeisiin, ei jäljelle jäänyt kuin nyyhkysympatian kerjääminen. Sitä tehtiin natsien hirmutekoja itkeskelemällä ja vetoamalla siihen, että kreikkalaisten demokraattista tahtoa on noudatettava. Tässä vastenmielisen tekopyhässä moralisoinnissa Tsipras ja hänen vähäpäiset kannattajansa unohtivat tyystin sen, että demokraattisesti valittu Tsipras neuvottelee euroryhmässä kahdeksantoista muun aivan yhtä demokraattisesti ja laillisesti istuvan hallituksen kanssa. Mikä tekee Kreikan korruptoituneesta ja kaoottisesta demokratiasta niin paljon arvokkaamman kuin irlantilaisten, alankomaalaisten tai saksalaisten demokratiasta? Ei mikään, ja viimeksi mainituissa demokratia toimii yleisesti ottaen paremmin, pienemmällä lahjonnalla ja vähäisemmin parlamentaarisin uusnatsiryhmin, joten ehkä niillä tosiaan on varaa hieman mestaroida tässäkin asiassa ainakin enemmän kuin Tsiprasin kaltaisella tyhjällä flopilla. Lopulta Tsipras päätyikin suoranaisesti halventamaan demokratiaa masinoimalla naurettavan lyhyellä varoajalla turhan kansanäänestyksen päättyneen lainaohjelman irrelevanteista ehdoista. Hän uhosi, että hylkäämällä käsittämättömästi muotoillun kysymyksen kansanäänestyksessä kaikki lupaukset toteutuisivat. Se oli edelleen valetta, ja kreikkalaiset menivät edelleen halpaan, ja kuinkas kävikään? SYRIZA sirpaloitui, Schäuble voitti, äänestystuloksella ei ollut mitään merkitystä (jälleen kerran juuri niin kuin oli varoitettu), ja Tsipras on nykyisin niin kuuliaista juoksupoikaa, ettei Kreikasta ole talousrintamalla kuulunut syyskuun jälkeen hiiskaustakaan. Tsiprasin paukut oli päristelty kuudessa kuukaudessa, ja siitäkin ajasta puolet oli hänen omaa tyhjää viivyttelyään. Kuten Sokrates tiedusteli Alkibiadeelta: miten meni noin omasta mielestä?

On sanottu, että kreikkalaiset rakastavat altavastaajia. Ehkä, mutta ainakin he rakastavat häviäjiä: mikään muu kuin sairaalloinen tappiohakuisuus ei selitä, miten Tsipras vielä toikkaroi täydellisesti epäonnistuneen puolivuotisen romahduksensa jälkeen uusissa vaaleissa jälleen valtaan taas saman äärioikeistopuolueen kanssa.

Vuoden paskiaisen kuramalja on aiheellista kohottaa Aleksis Tsiprasille, joka lupasi kreikkalaisille toivon ja jätti sen toimittamatta sekä hänen maaniselle narrilleen Gianis Varufakisille. He ovat häpäisseet maansa, eikä kenekään tule enää ottaa heitä vakavasti. Olkoon heidän osansa ikuinen ὀστρακισμός uskottavuuden valtakunnasta.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti