Afrikan Tähti

Joulu on lautapelien sesonkiaikaa, joten hetki on otollinen kaamean Kimblen aloittaman lautapelien inhosarjan jatkamiselle.

Afrikan Tähti sysättiin markkinoille vuonna 1951, ja tuon ajan Suomessa se ehkä oli vielä jotakin jännittävää ja mielenkiintoista. Käsittämätöntä sen sijaan on, miksi ihmeessä tämä sadistinen, huonosti suunniteltu, toimimaton ja turhauttava tuuripeli on yhä eläkeiän kynnykselläkin Suomen suosituimpia lautapelejä.

Afrikan Tähden säännöt, heppoinen pelilauta ja tuhovoimainen tylsyys lienevät tuttuja suurin piirtein kaikille suomalaisille. Suunnittelija oli nuori mainosmies, jonka peliuraan mahtuu vain yksi muu tuote, jota voi mitenkään kutsua menestykseksi: yli 50 vuotta Afrikan Tähden jälkeen ilmestyi uutuus Afrikan Tähti Inkan aarre, joka on tasan, prikulleen ja täsmälleen Afrikan Tähti Etelä-Amerikassa. Afrikan Tähti -fanit saivat varmasti ansionsa mukaan.

Tämä on niitä pelejä, joissa on tasan yksi elementti, nimittäin tuuri. Suunnitelmallisuus ja taktiikka ovat olemattomalla sijalla, ja lisäksi säännöt ovat sadistisella tavalla rikki. Millainen ihminen pitää olla keksiäkseen tuuripeliin säännön, joka jumiuttaa pelaajan loppupelin ajaksi saarelle ilman mitään ehtoja? Tämä hirviömäinen rikos korjattiin vasta vuosikymmenten kuluttua, mutta eihän siinä alkujaankaan ollut tolkun hiventä. Eikö pelin sentään olisi tarkoitus olla hauska? Onko kivaa erikseen tehdä sääntö, joka jumittaa pikkulapset jollekin trooppisen kärpäsenpaskan pahvirepresentaatiolle koko helvetin noppalinkoamisen ajaksi? Sairasta touhua.

Suunnittelijaa voi tietysti syyttää huonosta työstä, sääntöjen kohtuuttomista typeryyksistä ja pelin aivottomasta pitkästyttävyydestä, mutta tämän roskan suosio vasta on jotain täysin järjetöntä ja sellaisena suomalaisten kollektiivista syytä. Onko takana jokin nostalginen tenho? Ironinen asenne? Onko Afrikan Tähti vähän kuin saman aikakauden Pekka ja Pätkä -filmit – huonoa ja luokatonta, mutta muutamien avuttomien piirteidensä takia lähes hellyttävää kulttuurihistoriallis-ajankuvallista näkymää hitaasti elpyvän ja avautuvan maan sohjoiseen sieluun? Afrikan Tähdessä kai useimmiten arveluttavaksi on katsottu sen lapsellinen ja syvän tietämätön näkemys Afrikasta, mutta oikeastaan kuvituksen auttamaton vanhentuneisuus ja 50-lukulainen grafiikka on pelimekaanisesti hirvittävän tekeleen viehättävimpiä ja kiinnostavimpia piirteitä.

Kuka täysijärkinen jaksaa pelata tällaista rikkinäistä ja ilotonta reliikkiä? Vanhan aarteenmetsästäjän sanoin: this belongs in a museum. Tai vaihtoehtoisesti suosittelen viheliäiselle Afrikan Tähdelle elinkautista Saint Helenalla.