Hikoilu

Hikoilu on raivostuttavaa, epämiellyttävää ja suunnattoman turhauttavaa. Hyväksyn hikoilun täysin sellaisessa kontekstissa, jossa se on kohtuullista ja järkeenkäypää. Esimerkiksi harrastaessani liikuntaa, saunoessani tai samotessani Surinamin viidakoissa pidän runsastakin hikoilua odotettavana, kohtuullisena ja luontevana. 

Viheliäistä kyllä, minun aineenvaihduntani ei tyydy kohtuullisuuteen, ja kaikkein harmillisin se on järjettömässä toiminnassaan syksyisin ja keväisin. Jos pukeudun pitkähihaiseen puseroon, vaikka ohueenkein ja keveäänkin sellaiseen, ja erehdyn panemaan päälle minkäänlaista ulko-oloihin sopivaa takkia (ohutta tai keveääkin sellaista), ja tässä asussa kävelen rauhallista kävelyvauhtia syksyisessä ulkoilmassa tasaisella ja sivistyneesti päällystetyllä tiellä tasaisessa maastossa viisi minuuttia, olen hiessä. Lapaluideni välistä alkaa noro juosta kohti alaselkää. Jos kävelen näin yhtäjaksoisesti viisitoista minuuttia, olen hiestä läpimärkä. Tämä ei ole mitään liioittelua, proosarunollisten vapauksien ottamista tai muuta ei-kirjaimellisuutta. Jos kävelen edellä kuvatussa asussa yhtäjaksoisesti 15 minuuttia 5-10 celsiusasteen lämpötilassa normaalia kävelyvauhtia, olen kirjaimellisesti läpimärkä. Alusvaatteistani voi suoraan puristaa suolavettä sankoon, paitani ja puseroni ovat niinikään umpivettyneet, ja hiki ryöppyää jalkojani pitkin sukkiini kastellen matkalla housuni. Ja koko ajan minulla on saatanallisen kuuma. Saavuttuani määränpäähäni höyryän tuskaisesti kaikkialle ympäristööni, ja vaatteeni tippuvat hikeä lattioille. Ikkunat menevät huuruun, tapettiin tulee kosteusvauroita ja italialaisten manieristien maalaukset pilaantuvat. Viisitoista minuuttia, enempää ei tarvita. Ei siis ihme, ettei tällaista luonnonkatastrofimaista voimaa voi ihmisen valmistamalla antiperspirantilla pysäyttää.

Syy on ilmeisesti pelkästään mielipuolisessa aineenvaihdunnassani eikä esim. siinä, että olisin fyysisesti huonossa kunnossa. Painoni suhde pituuteeni on terveydellisestä katsantokulmasta hyvä, eikä kestävyydessäni ole vikaa, enkä hengästy helposti. Mutta hikoilen tästä huolimatta täysin helvetillisesti, jos ylläni on mitenkään normaalisti vaatetta.
Sikäli syy toki on omani, että mitäs menin esimerkissä pitämään takkia ylläni. Jos liikun käveyvauhtia, en tosiasiassa tarvitse mitään ulkotakkia ennen kuin lämpötila laskee alle viiden pakkasasteen. Ainakin näin vartaloni minulle viestii tekojen kautta: uittamalla minut omassa nesteessäni ja omissa mineraaleissani, jos erehdyn pukeutumaan vuodenajan ja ilman mukaan.

Kiitos siis, kroppani, että tuhlaat vaivalla keräämäni mineraalit ja nesteen täysin tarpeettomaan vesikidutukseen joka kerta, kun yritän välttää vilustumisen. Perkele, mikä tätäkin rööristöä vaivaa? Saisi joku takoa sillekin vähän järkeä toimiinsa.