Metsästys on aina näyttäytynyt minulle jokseenkin vastenmielisenä puuhana, mutta jos nyt sitten rämmitään ryteikössä ja kaadetaan runsaslukuisen sorkkaeläinlajin edustaja, joka vielä käytetään ravinnoksi, niin olkoon. Kanta voisi toki pysyä sitenkin hallinnassa, että varsinaisia petoeläimiä olisi maassamme enemmän, mutta nehän täytyy toki tappaa ja pitää loitolla, jotta on enemmän muuta riistaa tapettavaksi siitä nauttiville ihmisille. Kaiken tällaisen taustalla väikkyy aina enemmän tai vähemmän selvästi erottuva verenhimon haamu, ja jos se ei jokaisessa kännisessä hirvijahdissa ilmi tulekaan, niin tapauksessa, jossa valtaan rakastunut ikäloppu poliitikko räiskii satamäärin hänen eteensä ajettuja hädin tuskin lentokykyisiä kaakattajia, on jo varsin selvää, että kyse on vain sen kastematojen tallaamisesta nauttineen inhan kakaran tulivoimaisemmasta ilmiasusta.
Mutta vaikka kaikki "virkistys"metsästys onkin melko säälittävää ja inhottavaa toimintaa, ovat jotkut sen lajit paljon säälittävämpiä ja inhottavampia kuin toiset. Sanat säälittävä ja inhottava on mainittu tässä kappaleessa niin monta kertaa, että Walter Palmerin esiintulo on jo väistämätöntä. Walter Palmer on minnesotalainen kosmeettinen hammaslääkäri ja eräs vähäisimmistä yksilöistä tässä muodostamassamme nisäkäslajissa, joka on luonnonhistoriallisesti lyhyessä ajassa hävittänyt leijonan, jota tavattiin vielä antiikin aikana Bulgariaa myöten (Herakles päihitti erään huomattavan yksilön Nemeassa Peloponnesoksella, ja hän paini sen maihin paljain käsin, koska oli varsinainen sankari eikä mikään vellihousuinen pelkuri), muutamiin pieniin kolkkiin Afrikassa ja Gujaratissa.
Palmer jatkoi tätä lajillemme ominaista harrastusta salametsästämällä Oxfordin yliopiston tutkimusohjelmaan kuuluneen zimbabwelaisen leijonan. Leijona houkuteltiin saaliille, jotta Palmer pääsi ampumaan sitä jousella (hammaslääkärit eivät ole tunnettuja haluttomuudestaan tuottaa pitkäkestoista kipua, joten asevalinta ainakin on kohdallaan), minkä jälkeen haavoittunutta petoa jahdattiin pari päivää, kunnes se saatiin posautettua hengiltä oikealla aseella, jotta Palmer pystyi dekapitoimaan ja nylkemään yksilön. (Kiintoisaa, että hänen tässä puuhassa välttämättä havaitsemansa panta ei herättänyt hänessä kummastusta tai halua selvittää asia.)
Asiasta on näin sosiaalisen median aikana noussut mieltä lämmittävä myrsky, ja raukkamaisen Palmerin koko elämä on pantu päreiksi hammaslääkärin itsensä painuttua maan alle. Kiinnostavaa, että suurriistan ruuminkappaleita fetisisoiva, rohkeana jahtimiehenä esiintyvä savannin sankari luikkii piiloon heti, kun hänelle suodaan mahdollisuus kokeilla saaliin jaloa roolia. On tietysti tuomittava Palmerille osoitetut tappouhkaukset: on näet epäreilua, että tälle saaliille ilmoitetaan jahdista etukäteen, kun Palmer itse ei tiettävästi koskaan ole varoittanut omien veritöidensä kohteita ennalta. (Hän on aiemmin kaatanut laittomasti myös harmaakarhun.) Sitä paitsi asetelma on sikälikin epätasainen, että Palmerilla on hallussaan aseita, mitä etuoikeutta hänen valitsemilleen kohteille ei ole suotu. Palmer on toki niljainen paskahousu ja ilmeinen kanalja, mutta ei hän ansaitse kuolla. Hän ansaitsee päätyä zimbabwelaiseen vankilaan (huonomminkin voisi käydä; hän voisi joutua amerikkalaiseen rangaistuslaitokseen), tai ehkä määräaikaiseksi attraktioksi Hararen eläintarhan Homo sapiens -aitaukseen, jos halutaan sovittaa asia yhdyskuntapalvelulla. Hän ansaitsee tietää olevansa mitätön nolla, joka on häpeäksi lajillemme. Ja hänen on pysyttävä elossa voidakseen tämän velvoitteen täyttää.
Tietysti on hauskaa antaa Palmerille somesakinhivutusta, mutta siitäkin menee vähän ajan kuluttua maku. Siksi onkin tärkeää laajentaa pilkka ja inho kohdistumaan kaikkiin safarimetsästäjien surkean sukukunnan edustajiin, unohtamatta niitä surkuteltavia valtioita, jotka huoraavat harvinaista faunaansa mokomien itsekkäiden pervojen makaaberien tarpeiden tyydyttämiseen.
Miksi nämä safarilla sankarillisesti syöttien, karttojen, GPS:n, kantajien ja oppaiden avulla harmittomia, isokokoisia ja laajassa mittakaavassa uhanalaisia maaleja räiskivät tumpelot aina ja poikkeuksetta sattuvatkin olemaan juuri niitä ihmiskunnan tuhkamunia, jotka omissa maissaan toimittavat jotain syvällisen tarpeetonta, yhdentekevää ja selkeästi aivan liian kannattavaa virkaa – Palmereita (ylihinnoiteltu hampaanvalkaisija), Juan Carloksia (Espanjan kuningas) ja Gustav Hägglundeja (Gustav Hägglund)?
Kykenen jotenkin ymmärtämään tarpeen nähdä jotain kaunista ja harmitonta ja tappaa se pelkän tappamisen vuoksi (leijonia ei oikein syödä, ja niitä tutkitaan elävinä); siinä on jotakin patologista ja häiriintynyttä, kuten naisessa, joka käy vasaralla Michelangelon Daavidin kimppuun, tai pikkulapsessa, joka tarkoituksella tuhoaa olohuonetta koristavan orkidean. Minä en ikinä pystyisi tekemään mitään tuollaista – itse asiassa en pysty tekemään oikeastaan mitään muuta kuin nyhtämään rahaa hammasväleihinsä tyytymättömiltä idiooteilta – mutta pystyn kyllä tuhoamaan sen, ja kun tuhoan sen, voitan sen. Kykenen silti vielä jotenkin käsittämään, että jollain ihmisheimon jäsenellä on sellainen impulssi, niin sairaalloinen ja antisosiaalinen kuin se onkin.
Mutta käsityskykyni loppuu, kun nämä em. örvelöt vielä dekapitoivat saaliinsa, täyttävät ne ja naulaavat asuntojensa seinille, valokuvauttavat itseään ylvään näköisinä raadon äärellä, kerskuvat vieraille tappotöistään seinille nostettujen groteskien irtopäiden alla ja muutoinkin toimivat kuin atavistiset barbaarit tai naisasiakkailtaan pihistämiään likaisia alusvaatteita esittelevät rattopojat. On oksetuslääkehuvittavaa kuulla näiden omassa miehuudentodisteluvimmassaan rypevien rapapaakkujen sössöttävän siitä, miten he kunnioittavat raukkamaisin juonin surmaamiaan olentoja – joissa on määrättömästi enemmän ylväyttä kuin heissä itsessään – ryystäessään luksusviinaa niiden irtileikattujen ruumiinosien äärellä posket hehkuen kuin sian pillu pakkasella. Jos te kunnioitatte näitä jaloja petoja, niin mitä jos ette ostaisi niiden halveksittavin kepulikonstein toteutettuja opastettuja murhia ysikymppisen diktaattorin viemäriin ryssimältä roistovaltiolta? Kyllä minäkin nyt kunnioitan esim. vaikka ketä, mutta en osoita kunnioitustani siten, että maksan Moldovan mafialle 50 tonnia heidän päänsä irrottamisesta.
Miksi mainostaa jotain näin noloa ja tyhmää? Miksi rakentaa siitä osa identiteettiään? Onko elämä riittävän hemmotelluille pullanaamaisille pösöille jotain Cecil Rhodes -aikakauteen sijoittuvaa vajaamielistä larppia? Luulevatko nämä leopardinlahtaajat, että ihmiset ajattelevat heidän elävän jotenkin täydempää elämää? Kuvittelevatko he olevansa rohkeita pulittaessaan triviaalista "työstä" kokoamansa suhteettomat rahakeot läpeensä korruptoituneen talouskatastrofimaan koppalakeille "kokemuksesta", jonka saavuttaa myös posautellessaan ilmakiväärillä tilhiä lintulaudalta? Kuvittelevatko he olevansa jotenkin kovempia kuin ne, joiden saavutukset ovat Fallout 3:n sivutehtävien loppuun saattamisessa? Ilmeisesti, kun tästä on jaettava kuvia ja nyhdettävä elikoiden päitä mukaan. Pelkäävätkö mokomat, ettemme muuten uskoisi? Miksi kukaan valehtelisi tällaisesta? Se on vähän kuin väittäisi menneensä jumalanpalvelukseen piereskelemään imaistuaan kattilallisen kaalipataa ja härskiä piimää tarjoten tueksi tapauksesta kuvaamaansa videota: emme herkästi epäile kertomusta, jonka todenperäisyysolettama saa kertojansa vaikuttamaan äärimmäisen paskalta ihmiseltä.
Etuoikeutettujen nössöjen asein toteuttamalla typerällä tosimiessimulaatiolla on ilmiselvästi psykoseksuaalinen ulottuvuus, ja tästä käykin hyvänä esimerkkinä Palmerin surkea yritys tehdä vaikutus itseään huomattavasti nuorempaan tarjoilijattareen esittelemällä tälle sairaan snuff-harrastuksensa fotografista todistusaineistoa. Mitä eksoottisilla metsästystrofeilla häpäisty seinä kertoo haltijastaan? Varmasti monenlaisia asioita. Mutta tätä se ei ainakaan sano: "Olen itsevarma mies, joka on hyvä tyydyttämään naisia omin avuin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti