Kimble

Lautapelit ovat parhaimmillaan hauskaa ja vuorovaikutteista ajanvietettä, ja nykyään lautapelimarkkinat ovat hyvin monipuoliset ja laadukkaat. Siti aivan aikuisilla ihmisillä on yhä kotonaan joitakin pelihirvityksiä, jotka olisi syytä takavarikoida kaikilta yli 12-vuotiailta. 

Tuo edellinen oli ehkä harkitsemattomasti sanottu. On joukko pelejä, joille edes 12-vuotiaita ei tulisi altistaa, koska ne pikemmin taannuttavat kuin edistävät persoonallisuuden kehitystä, opettavat vihaamaan maailmaa, elämää ja kanssapelaajia, ja ovat kaikkiaan kuin visvainen veriryöppy Saatanan perseestä. Tähän luokkaan kuuluu ehdottomasti ihmisvastaisten lautapelien pelätyin ja kammotuin triadi, jonka yhdistelmä piileskelee kuin pimeää voodoo-loitsua odottavana luurankona hämmentävän monen suomalaisen kotitalouden komeroissa: Kimble, Afrikan tähti ja Monopoly. Koti, jossa ei ole sähköä, on parempi kuin koti, jossa on yksikin näistä peleistä. Kaikki saavat osansa, mutta ensimmäisenä viha keskittyy näistä kohteista harmittomimpaan, Kimbleen.

Kimble on peli, joka perustuu... johonkin amerikkalais-intialaiseen synteesiin ja opettaa... no... no, opettaa se tuuria. Mitään muuta pelissä näet ei ole, pelkkä sokea sattuma: kaikesta päättää laudan keskellä sijaitseva helvetinkupu, jonka sietämätön klipklopotus raastaa hermot veriseksi puuroksi typerällä äänellään, jota saa yhden pelikerran aikana kuulla riittämiin useamman eliniän tarpeiksi. Viheliäistä kuplaa näet saa näpytellä arviolta 40 miljardia kertaa, kiitos sadististen sääntöjen, jotka edellyttävät tasalukuja ja kuutosia. Miksei irtonoppa riitä? Minä tiedän: koska pelkän sattuman varassa vellova idioottimainen peli ei ilman klump-klump-äännähtelyään muistuttaisi meitä riittävästi siitä, miten kaikki on sattuman varassa ja mihinkään ei voi vaikuttaa. Kimble on klassisen viheliäinen peli, jossa pelaajalla on robotin rooli. Korkeintaan hän pystyy halutessaan sössimään muiden pelin, jos kykenee yhä aivotoimintaan kuunneltuaan noppakuvun hermokudosta syövyttävää kolinaa yli minuutin.

Kimblellä voi ehkä olla jotain rajallista käyttöä perheissä, joissa on aivan pieniä lapsia, joille peli voi ehkä juuri ja juuri opettaa tappion ja huono-onnisuuden hyväksymistä: kun taidolla tai suunnittelulla ei ole mitään tekemistä pelin kulun ja lopputuloksen kanssa, ei jää ikäviä kysymyksiä siitä, olisiko jotain voinut tehdä toisin. Kimble voi myös opettaa lapsille, että lautapelit ovat surkeaa ajanhukkaa säälittäville luusereille.

Kaikki Kimblet pitää polttaa. Se on paska peli.