Uudenvuodenpuheessa tasavallan presidentti tyypillisesti kertailee menneen vuoden tapahtumia, sanoo jotain toiveikasta alkavasta vuodesta ja muuten höpisee mitä haluaa. Retorista loistoa näistä jaaritelmista on vaikeata löytää, vai milloin viimeksi olette kuullut jonkun siteeraavan presidentin uudenvuodenpuhetta sen julkaisukuukauden puolenvälin jälkeen? Korkeintaan muistetaan mainita, että maanteille saatiin järjellisiä nopeusrajoituksia, kun Kekkonen joskus vuonna pirtti ja pömpeli mainitsi puheessaan siitä. (Seuraavana vuonna hän ehkä muistutti säännöllisistä nukkumaanmenoajoista tai hampaiden hoidosta.) Tämä on niitä traditioita, jotka eivät vain toimi, mutta jotka pidetään tottumuksen vuoksi hengissä. Ja tietysti myös siksi, että presidentti, joka on suhteellisen syrjässä toimeenpanovallan prosesseista, voi osoittaa paikkansa kansakunnan henkisenä johtajana puhellen yleistasolla ilmiöistä, joilla oli ehkä vastaavuuksia oman elämämme kokemusten kanssa päättyneen vuoden aikana. Lueskeltuani satunnaisotannalla neljän viimeisimmän presidentin uudenvuodenpuheita jouduin toteamaan, että mikään niistä ei jättänyt pysyvää muistijälkeä. Jokaisen retoriikka oli korkeintaan keskinkertaista, ja useimmat vaikuttavat suhteellisen avuttomasti kootuilta sinänsä kelpojen huomioiden ja arvioiden lajitelmilta.
Uudenvuodenpuheiden heikkoon laatuun nähden on merkillistä, miten korkeassa kurssissa niitä pidetään. Journalistisissa arvioissa yhdentekeviäkin puheita on kehuttu ja vähintäänkin lähestytty myötäsukaisesti. Ehkä siksi, että ainakin viimeisimmän sukupolven ajan presidenttimme ovat olleet yliherkkiä kritiikille ja ryhtyneet kiukuttelemaan, jos sitä on esitetty esimerkiksi aiheesta voisitte esittää näkemyksenne selvemmin, jos ylipäänsä pidätte niitä merkittävinä. Presidentti Koivisto tunnetusti poltti kääminsä, kun lehdistö kiinnitti huomiota hänen kyvyttömyyteensä ilmaista ajatuksiaan yksiselitteisesti, ja sälytti lapsellisessa mielenosoituksessa erään uudenvuodenpuheensa pääministeri Aholle, joka suoriutui siitä aivan yhtä yhdentekevästi kuin presidentitkin.
Tarkastelen ohessa muutamia otteita tätä kirjoitettaessa viimeisimmästä uudenvuodenpuheesta, joka myös tuli kai virallisesti avanneeksi Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan:
"Satavuotias sykähdyttää, se nostaa pintaan muistoja ja välähdyksiä matkan varrelta, eri painottein eri ikäluokille. Moni nuorikin varmaan havahtuu – ai tää onkin näin tärkeää, ylävitoset Suomelle!"Ai tää onkin näin vieraannuttavan, mielistelevän kankeaa, facepalmit presidentin puheelle! On tietysti hyvä sijoittaa koko vuodesta 1935 jatkuneen puheinstituution kiistaton pohjakosketus heti viritelmänsä alkuun, jolloin sen tuhovoima saattaa hieman jo vaimeta, jos kykenee jaarittelemaan vielä vartin verran edes vähän vähemmän setämäisissä pihallaolotunnelmissa.
"Arvoisat suomalaiset,
Mennään syvemmälle tähän satavuotiaaseen. Paljon vanhempaa kansaa me olemme, me tänne idästä ja lännestä aikanaan tulleet. Mutta suomalaisia meistä on tullut ja suomalaisina pysymme."
Mennään vaan, mutta tuskin tuota ylävitosta syvemmälle tässä puheessa enää päästään. Sinänsä ajatus suomalaisuuden muodostamisesta, siitä että me ja edeltäjämme ovat tehneet Suomen, on ihan sovelias ja yleväkin. Huomatkaa toki ilmaisun kankeus ja ajatusyhteyksien tökerö muotoilu. Tämä ei ole tasavallan presidentin syytä; perimmäinen syy on poliittisessa kulttuurissa, jossa selviää rupusurkealla retoriikalla. Eduskunnan täysistunnot vaikuttavat läntiseen parlamentaariseen kielenkäyttötraditioon verrattuina heikkolahjaisten harjaantumiskursseilta. Sieltä ei kouliudu edes tyydyttäviä puhujia. Korkeintaan välihuuteluilla pääsee kilpailukykyiseen sarjaan, ja se on sarjoista alin. Kun traditiona on höristä surkeasti rakennettuja änkkäyksiä paperista, voi valtion huipulla nousta vain rahtusen sen yläpuolelle.
"Kansallisuusaate tuo ensiksi mieleen romantisoidun kuvan itsenäisyyttä edeltäviltä vuosikymmeniltä."
Jaa tuo vai? No, jos tasavallan presidentti sanoo sen olevan ensimmäinen assosiaatio, niin kaipa hän tietää mistä puhuu. Toinen vaihtoehto on, ettei hän ole erityisen hyvä jalostamaan ideoitaan sujuvaksi retoriikaksi. Ks. edellinen narttuiluni aiheesta jne.
En ole presidentin kanssa eri mieltä valtiotaistelun ajan taiteilijoiden merkityksestä tai arvokkuudesta, ja on ilahduttavaa, että hän ottaa nämä esiin. Puiston satunnainen synestesia taas menee vähän pusikkoon, kun Sibeliusta olisi kenties loogisempaa lähestyä suoraan hänen musiikkinsa kautta ilman jokseenkin pointittomia veistoksellisia välivaiheita. Tällaiset omituisuudet kiinnittävät enemmän huomiota itseensä kuin niihin ajatuksiin, joita niiden olisi kai tarkoitus havainnollistaa.
"Tuntemusta, jota kansallistaiteilijamme kuvasivat sanoin, siveltimin tai sävelin. Jaloa, ylevää ja rohkeaa toimintaa oikean asian puolesta sortoa vastaan. Kieli ja kulttuuri rakensivat kansallistunnetta ja kansakuntaa. Tavalla, joka koskettaa vieläkin, vaikkapa satunnaista kulkijaa Sibelius-puistossa hänen nähdessään säveltäjämestarimme valaistun monumentin – silloin kuuluu kuin Finlandia soisi puiston puiden huminassa."
"Suomen yhteisö on paljon muutakin kuin valtio. Kanssaihmiset, lähellä olevat, kullakin meistä on toimivaltaa hyvän tekemisessä. Ihan tavallisilla asioilla on merkitystä apua annettaessa, vaikkapa syrjäytymisen, koulukiusaamisen tai yksinäisyyden torjunnassa. Se ei ole julkiselta vallalta pois, niin kuin joskus pelätään, päinvastoin, yhdessä maata rakennetaan."
Tästäkin olen sinänsä samaa mieltä, vaikken olekaan koskaan kuullut jonkun erikseen pelkäävän, että välitön koulukiusaamiseen puuttuminen olisi julkiselta vallalta pois. Suomen perustuslailliset ongelmat eivät ole käsittääkseni vielä edenneet aivan siihen pisteeseen. On myös vaikeata päätellä, mitä ihan tavallisilla asioilla tarkoitetaan, siis oikeasti virkkeen mahdollisia merkityksiä hämärtävällä tavalla vaikeata.
"Tällainen kansallistuntoinen yhteisö voi menestyä muita paremmin, muttei pidä itseään muita parempana. Se ei sulje ulkopuolelleen ketään, ei syntyperänkään vuoksi, vaan huomioi ja kutsuu osallistumaan. Se kertoo, että tässä maassa on hyvä elää."
Tuo ihan vain näytteenä siitä, että puheessa on paikoin todella hyviä ajatuksia tiiviisti ilmaistuna. Niitä ei vain ole yhdistetty kovinkaan taidokkaasti puheen kokonaisuuteen. Tyylilaji ja rekisteri horjuvat. Jos haluaa jutustella, voi toki jutustella; jos haluaa tehdä historiallista linjanvetoa, voi tehdä sellaista; jos haluaa virittää vakavaa keskustelua identiteetistä, etiikasta ja hyvästä kansalaisuudesta, niin kaikin mokomin. Mutta kaikkea ei tarvitse tunkea saman vartin sisään, jolloin ilmaisun tyyli vaihtuu lennosta ja jokainen osio jää epäselväksi raapaisuksi.
"Hyvät suomalaiset,
Me kuljemme nyt varjojen maassa, tässä maailmassa. Jokainen päivä tuo sanomaa julmuudesta ja kuolemasta, milloin Alepposta, milloin Berliinistä, mistä seuraavaksi.
Pahaa on aina ollut, nyt se on entistä näkyvämmin läsnä. Me opimme jo ajattelemaan ja elämään, että pahasta on päästy irti. Ja meidäthän on opetettu ajattelemaan, että hyvä voittaa pahan, aina.
Suomi on läntistä kulttuuria ja Suomessa ajatellaan läntisin tavoin. Hyvinvoinnin edistäminen ja rauhan rakentaminen on ollut tavoitteemme. Mutta entä pahaan varautuminen, sitä ei aina ole edes huomattu kysyä.
Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis."
Siinä olikin yhdentekeviä latteuksia loppuvuodeksi. On turhauttavaa, kun esitellään voimakas ja lainattavan hyvä kielikuvallinen summaus, kuten varjojen maa, ja jätetään se yleisönosastokolumnimaisen hötön sekaan kitumaan. Tiedättekö muuten, millä saa aina suomalaisten päättäjien puheisiin viehtyneiden kansalaisten metaforiset kikkelit koviksi? Ottamalla ns. realistinen näkökulma asioihin. Siitä karvalakkimiehet todella tykkäävät. Siitä ei ole retorisella tasolla mitään hyötyä, se ei avaa yhtäkään uutta näkökulmaa, ja se on oivalluksena yhtä tuore kuin Odysseuksen purren perälaudoitus. Se on erittäin helppoa, eikä vaadi juuri lainkaan omaa ajattelua. Jos maailma olisikin aina vain kaunis on kieltämättä runollisemmasta päästä tämän nimenomaisen suomalaisten rakastaman, ajatustyhjiömäisen latteuden jatkumolla.
Miksi presidentti ei voisi kertoa analyysiään maailmasta? Maailman tilasta? Geopolitiikasta? Miksei tarjota selkeitä ajatuksia kliseisen saarnapuuron asemesta puheessa, joka saa takuuvarmasti äärimmäisen suuren julkisuuden? Tässä olisi mahdollisuudet pakottaa ministerit ja puoluejohtajat ottamaan kantaa Suomen suuntaan. Sen voi joskus jopa käyttää. Vaikka tasavallan presidentti joutuu viran puolesta kuuntelemaan keskimääräistä kansalaista enemmän suomalaisten pappien umpisurkeita saarnoja (kaikki ikinä kuulemani ovat olleet tyhjänpäiväistä elämänkäpyhölinää ja ala-arvoisesti konstruoituja), ei niiden kannata antaa vaikuttaa ajatteluunsa eikä varsinkaan retoriikkaansa.
Kun presidentti näyttää ottavan kantaa, tekee hän sen epäselvästi, ilman perusteita ja ainakin näennäisesti ilman kunnollista jatkokeskustelumahdollisuutta:
"Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet?
Tässä otetaan esiin hyvin oleellinen ja kansalaisyhteiskuntamme, demokratiamme ja turvallisuutemme kannalta ensiarvoisen tärkeä aihe... ja hukataan se heti maininnan jälkeen. Yo. sitaatin jälkimmäisen kappaleen yksiselitteinen tulkinta lienee mahdotonta, mikä on heikko esitys juristilta ja valtionpäämieheltä. Mahtaako tasavallan presidentti tarkoittaa, että
Kun pahaa on tapahtunut, monesti jälkikäteen kysytään, miksi aikanaan ei tehty tarpeeksi terroristin pysäyttämiseksi. Huono vastaus on, ettei ole ollut riittävästi toimivaltuuksia. Sellainen vastaus välittää voimattomuuden tunnetta."
(1) on jälkiviisasta kysellä asioista jälkikäteen
(2) viranomaisten toimivaltuuksia on lisättävä yksilön perusoikeuksien kustannuksellakin
(3) viranomaisten toimivaltuuksien lisääminen on väärä tie
(4) on väärin käyttää terrorihyökkäyksiä viranomaisten valtuuksien lisäämiseen
(5) viranomaiset eivät saa näyttää voimattomilta, vaan on keksittävä paremmat selitykset?
Tuossa vain muutamia toisistaan poikkeavia tulkintoja, jotka puheen tekstistä on mahdollista tehdä. On mahdotonta tietää, mitä presidentti tarkoitti, koska hän ei joko osannut tai halunnut kertoa, mitä oikeasti tarkoitti. Olen halukkaampi otaksumaan, ettei hän osannut välittää ajatuksiaan, sillä vaihtoehto on ikävämpi. Ai niin, ehkä hän halusi vain herättää keskustelua, minkä tosin pystyy saavuttamaan jo juoksemalla kelteisillään kävelykadulla. Puheen pitäjälle savolainen retoriikka ei ole ansio, ellei hän pyri humoristiseen vaikutelmaan: vastuun ei vielä noin varhaisessa vaiheessa tule siirtyä kuulijalle.
Kadenssi onkin tänä juhlavuonna todella syventymisen arvoinen:
"Hyvät kuulijat,
Ihmiset, eläimet ja kasvit, samasta juuresta, samaa ainetta”, totesi kirjailija Juha Hurme tv-uutisissa joulun aikaan. Niinpä se taitaa olla, ja toimeen on keskenään tultava.Tutustuimme viime vuonna myös Sulo Karjalaiseen, jolla on karhu kaverina. Että noin katsoo eläin ihmistä, ihminen eläintä, silmästä silmään. Ymmärtävät jotain, paljonkin, toinen toisistaan? Ihmisyyttä vai eläimyyttä, luontokappaleita kumpikin."
Pystyttekö lukemaan tuon yllä olevan omituisen höpinän kuulematta päässänne Pulkkisen Osmo-radiojuontajan ääntä? Tällainen korvikepylkkeröinti voi kieltämättä olla ihan paikallaan mökkisaunan löylyjen jälkeen pääskyjen lentoa tiiraillessa – paitsi että pelkästään minun typerät ajatukseni ovat silloin kiinnostavampia – mutta se olisi hyvä sijoittaa itselleen toimivaan ympäristöön. Ja siinä olisi hyvä olla selkeitä ajatuksia.
Siinä se kuitenkin oli, jälleen yksi tuhlattu mahdollisuus käynnistää todellista poliittista keskustelua ja välittää todellisia ajatuksia, osoittaa todellista johtajuutta. Lisää samaa luvassa seuraavana uudenvuodenpäivänä. Jos saan kansalaisena pyytää, tasavallan presidentti, niin rikkokaa se toimimaton kaava. Kertokaa, mitä todella ajattelette. Tehkää jotain, mistä oikeasti puhutaan muutenkin kuin laimean myötäsukaisesti Helsingin Sanomissa 2. tammikuuta. Jakakaa kanssamme uskontunnustuksenne, siis yhteiskunnallinen, ja asettakaa se arvioitavaksi. (Tai miksei varsinainen uskontunnustuksennekin. Jos väen vängällä toivottaa Jumalan siunausta, kerjää saada uskonnolliset käsityksensä julkisuuden perkuupöydälle. Joten lisätehtävänä voitte kertoa, mitä Jumala Teille tarkoittaa ja miten Hän siunaa asioita.) Kansliassa olisi puheenkirjoittajia. Tasavallan presidentin uudenvuodenpuheesta saisi todella elähdyttävän tradition, kansallisen voimavaran. Tai sen voi pitää nykyisessä eläkerovastin vuosipäiväasussaan. Jos sitten toisella kaudella? Silloin ei ainakaan ole enää mitään menetettävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti