keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Suomen alkoholipolitiikka

Tässä todella huono interaktiivinen juomapeli: 

Yritä selittää Suomea tuntemattomalle saksalaiselle, italialaiselle tai hollantilaiselle (tai kenelle tahansa jostain oikeasta maasta tulevalle) mahdollisimman asiallisesti ja perinpohjaisesti, miten alkoholin myynti Suomessa toimii ja ota aikaa, kauanko menee, ennen kuin yleisösi nauraa epäuskoisesti tai kysyy, puhutko totta. Ota huikka jokaista alkavaa kymmentä sekuntia kohti.

Alkoholipolitiikka on suomalaisista kummallisuuksista perinteikkäimpiä. Maamme on itsenäisyyden aikana rämpinyt pitkän alkoholipoliittisen tien, jolla on törmätty pää edellä melkein jokaiseen humalasalkoon. Tästä ovat vastuussa raittiushysteerikot, joiden naurettava ja totalitaarinen projekti, kieltolaki, on vanhempi kuin maamme itsenäisyys. Sitä kokeiltiin muutamaan otteeseen jo Ruotsin vallan aikana, mutta tällöin sen taakse ei vielä ollut ryhmittynyt sitä inhottavaa kauhukabinettia, joka myöhemmin suunnitteli meille kansallisen tragedian.

Nimittäin 1800-luvulla kansakunnan vastenmielisimmät kaikenkuivattajat – lahkolaiset, oikeiston paternalistiset voivottelijat, vasemmiston kollektivistiset pilvilinnoittajat ja näiden päälle vielä hörhöilevät rodunjalostajat – päättivät, että kohtuuteen pyrkiminen ei riitä. Se, että itse kieltäytyy ja valistaa alkoholista seminaarien, järjestötoiminnan, satojen roskapamflettien ja toinen toistaan naurettavampien nyyhkynovellien muodossa, ei mennyt kyllin pitkälle: alkoholi piti kieltää myös kaikilta muilta, sillä eihän moralisti voi olla tyytyväinen kuin määräillessään muita.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tuotti heti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa parlamenttiin sellaisen ääliölauman, joka sääti saman tien kieltolain, vieläpä yksimielisesti. Näin siis ensimmäinen kansanvaltainen eduskuntamme teki tuoreeltaan yhden historiamme tyhmimmistä, huonoimmista ja epäonnistuneimmista päätöksistä. Kun keisari suvaitsevaisessa tyranniassaan suojeli suomalaisia näiden tyhmyydeltä ja kieltäytyi vahvistamasta katastrofilainsäädäntöä, jäi sen voimaantulo vasta vuoteen 1919. 

Suomen itsenäisyys päästiin aloittamaan tilanteessa, jossa maan alkoholikulttuuri haettiin ulkomailta. Suomalaiset tislaamot ja panimot ovat juhlineet monenlaisella Suomi 100 -tuotteella, mutta itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen ajan Suomen valtio tuhosi kotimaisen panimoteollisuuden edellytykset ja osaltaan taannutti kansallista suhdetta alkoholiin.
 Itämeren rannoilla oli useita nuoria tasavaltoja ja muuan vapaavaltio, joista oli erittäin helppo hakea alkoholia maahan, jonka johtajat olivat niin typeriä, että säätivät lain, jota eivät kyenneet valvomaan ja joka väistämättä johti valtavaan rikosaaltoon. Trokata kannatti tietysti mahdollisimman vahvaa viinaa, ja kieltolaki oli alusta loppuun juuri niin idioottimainen munaus kuin kuka tahansa selväpäinen ihminen olisi osannut arvata. 

Kun moraalinen tyydytys alkoi haihtua, luopui Suomi kieltolaista, joka oli epäonnistunut niin perinpohjaisesti kuin suurin piirtein on mahdollista. Raittiusväki on ottanut tästä opikseen samalla tavalla kuin kaikki, joiden alun perinkin surkea unelma on objektiivisesti epäonnistunut (Mussolinin perilliset, marxisti-leninistit, kaikki protestanttilahkot): mitään ei ole myönnetty, eikä kiistattomasta virheestä haluta puhua. Suomi sai kieltolain jäähyväislahjana paternalistisen kontrollin sekä tärkeilevän byrokratian, joiden kaksihaarainen thrysos on lyönyt myöhemmän alkoholipolitiikkamme tahdin. Nykyään on helppo naureskella sille traagiselle tosiseikalle, että vielä vuonna 1970 Suomessa oli käytössä viinakortti, jota tuli käyttää tietyssä kansalaiselle osoitetussa Alkossa – mutta nykyinen systeemimme vaikuttaa eurooppalaisista sivistysvaltioista tuleville ihmisille aivan yhtä naurettavalta. Asiaa ei voi kierrellä: maa, jossa illallisaineksia ja viiniä ei voi ostaa samasta liikkeestä, on yksinkertaisesti barbaarinen.

Toivoa paremmasta ei juuri ole. Joulukuun naurettava näytelmä, jossa alle prosenttiyksikön alkoholitilavuuserosta tulee eksistentiaalinen kysymys, josta möykätään uutisten ykkösaiheena, osoittaa Euroopan, järjen ja kohtuuden olevan viheliäisen kaukana tästä naurettavasta maasta. Samaan aikaan Saksassa yhteiskunta ja suhteellisen laadukas julkinen terveydenhoitojärjestelmä ovat vielä jotenkin pystyssä, vaikka kadunkulman marketista voi ostaa vodkaa. Suomessa sen sijaan kaikki tuhoutuu, jos kaljassa saa olla nolla pilkku kärpäsenpaska enemmän prosentteja. Poliitikot ulvovat kansanterveyden tuhoamisesta ja ilmeisesti oikeasti kuvittelevat, että nykyisen systeemin on jatkuttava ikuisuuteen. Suomalaisen alkoholipolitiikan kierouksiin kuuluu, että sitä seuratessa tulee halu ryypätä taju kankaalle. Tämä maa ansaitsee vain sääliä. 

Raittiusväki sen sijaan ansaitsee tulla vihatuksi. Heidän menneisyytensä on halveksittava. Kun he olivat vallassa, he halusivat ennen kaikkea hallita ja komentaa muita ihmisiä ja kontrolloida näiden elämää. He myös aiheuttivat täysin ennustettavan rikoskatastrofin, joka oli omiaan lietsomaan laittomuutta, korruptiota ja levottomuutta nuoressa ja huojuvassa tasavallassa. He asettivat yksisilmäisen, totalitaarisen ihanteensa muiden ihmisten vapauden ja valtiollisen turvallisuuden yläpuolelle. Ja pitkälti heidän syytään on myös nykyinen juomakulttuurimme sekä alkoholipolitiikkamme. Tämä on surkea ja häpeällinen perintö, enkä luota yhteenkään sen jatkajista. Kun heitä vähän raaputtaa – antaa heille rähinäraittiutta – heistä kuoriutuu yhä se kanssakansalaisia ylhäältä komenteleva, uutta uljasta huomista hinnalla millä hyvänsä rakentava komendantti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti