keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Pentti Linkola

Tieto-Finlandia vuosimallia 2017 on jaettu. Ehdolla oli jopa muutamia kiinnostavia, valistuksellisia ja varmaan antoisiakin teoksia, mutta eniten ennakkojulkisuutta saivat ne muut: Alexander Stubbin semiomaelämäkerta – jonka mukanaolo itsessään kertoo riman olevan todella alhaalla ("Finlandia-raadin mielestä sujuvasti etenevä teos sisältää sopivassa suhteessa positiivisuutta, politiikkaa, urheilua, kansainvälisyyttä ja ärsyttävyyttä." No kiva.) – ja jälleen yksi Pentti Linkolan, tuon kalanhajuisen fasistin, uudelleenlämmitys. Viimeksi mainittu tietysti voitti, sillä suomalaiset eivät jostain syystä saa tarpeekseen tästä kuivasta korpinatsista, jolla ei edelleenkään ole mitään muuta annettavaa kuin käyttökelvoton, sublimoitu viha ja suunnaton ylenkatse aivan kaikkia kanssaihmisiä kohtaan.

Ajatus siitä, että tätä yhden hyvän lintukirjan tekaissutta jäkäläistä misantrooppia pidetään vuosikymmenestä toiseen merkittävänä julkisena intellektuellina, jota on jatkuvasti kuunneltava ja dokumentoitava, on aivan riittävä osoitus suomalaisen julkisuuden henkisestä tasosta. Se on itsessään masentavaa, mutta lähinnä törkeäksi voi luonnehtia tapaa, jolla toimittajat, poliitikot ja kulttuurikenttä kiertelevät sitä ilmeistä tosiasiaa, että Linkola on väkivaltaisesta sorrosta haaveileva fasisti. 

Toimittajille ei ole mikään ongelma luonnehtia vaikkapa ulkomaalaisia poliitikkoja äärioikeistolaisiksi tai uusfasistisiksi saati Pohjoismaista vastarintaliikettä kansallissosialistiseksi tai uusnatsistiseksi, mutta syystä tai toisesta Linkolan ilmeinen fasismi jää aina lausumatta oikealla nimellään. Korkeintaan mainitaan, että "jotkut" "luonnehtivat" Linkolaa ekofasistiksi positio, jossa ei pitäisi olla mitään kiistanalaista, ellei lasketa sitä seikkaa, että Linkolan ajattelun piirteet ovat lähempänä ekologista kansallissosialismia kuin ekologisoitua muotoa italialaisesta fascismista.

Mallin suomalaisen julkisuuden suhtautumisesta natseja avoimesti ihailevaan autoritaariseen ihmisvihaajaan antaa Pekka Saurin Helsingin Sanomiin kirjoittama arvio nyttemmin Finlandia-palkitusta Linkola-elämäkerrasta. (En tiedä, miksi Sauri on kutsuttu arvostelemaan mitään kirjallisuutta, mutta Hesarin tietokirjallisuuskritiikin käsittämättömät käytännöt eivät ole tämän kirjoituksen aihe.) Sauri käsittelee kirjan varsinaista sisältöä hyvin vähän. Arvion perusteella kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista luettavaa niille, joiden mielestä on kiinnostavaa lukea kuvauksia autojen rekisterinumeroiden keräilystä, kalan kuljettamisesta polkupyörän tarakalla ja tietysti referaatteja Linkolan kaikille jo ennestään tutuista ajatuksista. Sauri kertaa Linkolan lausuntoja ja näkemyksiä, ei edes niitä pöyristyttävimpiä ja inhottavimpia, mutta ei onnistu kategorisoimaan Linkolaa siihen poliittiseen segmenttiin, jossa tämä aivan ilmeisesti on. Enin, mihin Sauri kykenee, on seuraava kiemurtelu:
"Linkolaan lyötiin ekofasistin ja kansanvallan vastustajan leima, joka ei vieläkään ole haalistunut."
Linkola on ekofasisti, ja hän on lukuisia kertoja julistanut vastustavansa kansanvaltaa, demokratiaa, äänioikeutta, "heikkoja" (ol. sairaita ja vammaisia) suosivaa sosiaaliturvaa, kaikenlaisia kansalais- ja ihmisoikeuksia sekä ajatusta yhtäläisestä ihmisarvosta. Hän on ylistänyt natsismia "loistavaksi filosofiaksi" ja kirjoittanut korostetun tietoisesti (Anhavan kiukunpurkaus, Tieteessä tapahtuu 4-5/2011), kuinka holokausti oli ihanteellinen ekoteko vailla vertaa ja toteutettiin vielä hyvin tuskattomasti, jopa inhimillisesti. 

Lyhytkin altistus Linkolan teksteille riittää paljastamaan hänen loistavan filosofiansa onttouden. Ennen kaikkea hänen luontokäsityksensä on lähinnä naurettavaa, affektoidun pessimististä ja fatalistisen synkkäsävyistä jälkijättöisen kansallisromantiikan perversiota. Lyyriset horinat metsien runoudesta ja mystifioidusta siteestä voimakkaiden, oikeamielisesti säälimättömien harvalukuisten ihmisyksilöiden ja heidän (metsäisen) elinympäristönsä välillä jäljittyvät suoraan natsi-ideologiaan. Samaa sarjaa on materialistisen talousjärjestelmän kritiikki, joka näkee autoritaarisuuden ainoana todellisena vaihtoehtona. Kulutusyhteiskunta on hänelle demokratian synonyymi, sen todellinen luonne, ja demokratia-kulutusyhteiskunta voi hänen ajattelussaan tuottaa vain ympäristötuhoa ja rappiota.

On hämmästyttävää, että Suomessa kukaan ei osaa, älyä tai halua tehdä kunnollista ruodintaa Linkolan ajattelun genealogiasta. Romantisoitu luontosuhde, demokratian, liberalismin, pluralismin, humanismin ja suvaitsevaisuuden äärimmäinen halveksinta, pyrkimys autarkiaan, neutraaleina esitettyjen ja potaskaisesti konstruoitujen luonnonlakien nostaminen inhimillisen kanssakäymisen ja yhteiskunnan keskiöön, biologismi, autoritaarisen askeesin romantisointi, nyanssiton antikapitalismi ja -globalismi, nurkkakuntaisuus, yhteisöjen mystifiointi, fyysisen terveyden ja suorituskyvyn meritokraattinen ihailu, pohjoisen arvottaminen kaikin tavoin etelän yläpuolelle, naiivin maaseutukuvan arvottaminen juurettoman, kosmopoliittisen ja tuhoavan kaupungin yläpuolelle, sisäisesti ristiriitainen radikaali antimodernismi, murhanhimoinen antiamerikkalaisuus, kirjaimellinen natsismi, kirjaimellisen terrorismin kirjaimellinen ylistäminen ja kannattaminen, fantasiat puhdistavasta tuhosta – jäljet johtavat ilmiselvästi sylttytehtaalle, jossa ovat kellokorttinsa leimanneet ainakin Willibald Hentschel, Walther Darré, Heidegger, Himmler, Gentile ja Evola. Linkolan ajattelun ja koko maailmankuvan fasistiset ja natsistiset piirteet ovat kursorisessakin tarkastelussa niin ilmeisiä, että pitää erikseen sokaista ja petkuttaa itseään voidakseen olla niitä näkemättä.

Se, että luonnehdin Linkolaa fasistis-kansallissosialistiseksi ajattelijaksi, ei ole tarkoitettu ainakaan välttämättä käsitettäväksi pejoratiivisessa mielessä; pikemminkin se on melko väistämätön kuvaus hänen aatteestaan ja sen ilmeisestä historiasta. Linkola ja hänen ajattelunsa samoin kuin se intellektuaalinen traditio, johon hän asettuu, ovat tietysti minulle syvästi vastenmielisiä, mutta Linkolaa ei tarvitse mielikuvituksellisesti mustamaalata mustanruskeaan ideologiseen sukupuuhun hänen häpäisemisekseen. Hän ei ole piilotellut juuriaan, jos ei niitä nyt valtavasti aatehistoriallisesti analysoinutkaan. Törkeyden rajamailla on, ettei Suomen intelligentsia ole kykenyt kohtaamaan ja nimeämään sitä aatteelista suuntaa, johon Linkola ilmiselvästi asettuu. Tässä on pakko olettaa jonkinlaista epärehellisyyttä, kun ottaa huomioon, ettei äly- ja kulttuuriyhteisöillä ole ollut vaikeuksia identifioida poliittisia patologioita vaikkapa perussuomalaisen puolueen toimijoiden tapauksissa, vaikka nämä ovat syleilleet fasismia ja natsismia yleensä vähemmän avoimesti ja miedommasti kuin Linkola ja yleensä ilman ekologista kehystä.   

Halveksitun liberaalin humanismin lukuisiin erinomaisiin piirteisiin kuuluu, ettei sen ole pakko totalistisesti tai nihilistisesti hylätä kaikkea, jossa on vastenmielisiä aspekteja. Niinpä voimme ansiosta arvostaa Nietzschen oivalluksia ja viiltävää proosaa, vaikka hylkäämme eräitä hänen eettisiä päätelmiään; eikä meidän tarvitse riistää kaunokirjallisia ansioita D'Annunziolta tai Célineltä saati kieltää niitä itseltämme siksi, että he olivat poliittisesti vastenmielisiä öykkäreitä. Näillä sentään on kirjallis-kulttuurisia saavutuksia ja jonkinlaista kehitystä. Linkolalla en ole havainnut vastaavaa, ellei massamurha- ja natsifantasioiden intensiteetin ja frekvenssin asteittaista kasvua lasketa. Tyhjänpäiväisen käävän iänikuiset jankutukset on jo kuultu moneen kertaan, eikä hänen tarjoamastaan, julmuudella ja epäinhimillisyydellä hekumoivalla keskenkasvuisella angstilla ratkaista mitään, kaikkein vähiten käsissämme olevaa ilmasto-ongelmaa.

Olisi jo viimein aika suhtautua Linkolaan rehellisesti ja samalla arvioida, onko mitään arvoa sillä, että tämä "toisinajattelija", jota ei koskaan ole vainottu, mutta joka haluaisi kovasti vainota muita, päästetään vähän väliä korisemaan typeriä, fatalistisia profetioitaan kansallisesti korkeimpaan julkisuuteen ilman mitään kunnollista, ideologisesti ja historiallisesti lukutaitoista kritiikkiä. Hän on turha ja ikäloppu natsi, jossa on mielenkiintoista vain se, miten tämän surkean maan niin kutsuttu kulttuurelämä on veltosti rähmällään hänen edessään.

Ja te kaikki, joita häiritsee, että poliitikot dehumanisoivat huonommin pärjääviä ihmisryhmiä, te, joita iljettää, että tänäkin itsenäisyyspäivänä kirjaimelliset natsit marssivat pääkaupungissamme: ehkä teitä pitäisi häiritä myös se, että maamme johtaviin intellektuelleihin ja suoranaiseksi legendaksi luetaan äärimmäisen ilmeinen fasisti-ideologi, jota kukaan ei todella ymmärrä haastaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti