Suomi 100 -loppukiri

Juhlavuoden hymistelyn, nahistelun ja tohistelun tuoksinassa jäi käsittelemättä lukuisia Suomeen ja Suomessa kielteisesti vaikuttavia asioita, ilmiöitä ja tahoja. Tässä lyhyesti koottuna niistä muutamia:

Junat lopettavat liikennöinnin heti kun säätilassa tapahtuu muutos eikä lippuja voi ostaa mistään.

Naurettava haikailu puolueettomuuden perään ja sotilaallisen liittoutumattomuuden välitilan pitäminen valtavan viisaana ratkaisuna, vaikka se aiheuttaa vähintään yhtä paljon epävarmuutta kuin liittoutuminen. 

Koko Suomen turvallisuuspoliittinen julkinen keskustelu jälkijättöisine tabuineen.

Suomen Keskusta.

Suomessa on kaksi ruokakauppaa ja saksalainen alaviite, ja kilpailuun suhtaudutaan vihamielisesti. Ruokakaupat maksattavat asiakkaillaan typerät bonuskorttijärjestelmänsä ja tyrkyttävät idioottimaisia tuotepasseja, joiden kanssa saa jostain posliinikiposta tai froteepyyhkeestä 15% alennusta, kun ostaa kuukaudessa tonnilla ruokaa. Tädit ja tätiytyvät ihmiset sähläävät näiden proopuskojen kanssa kassoilla, ja jono sen kuin kasvaa.

Lauri Kristian Relander, huonoin presidentti ja paska jätkä.

Kelan halutaan kyyläävän helvetisti, mutta sille ei anneta kunnollisia resursseja edes vähäisempään. Kaikki seisoo ja viipyy, kun ei ole henkilökuntaa käsitellä asioita vaadituissa ajoissa.

Kansallinen Kokoomus. 

1340 km rajaa Venäjän kanssa.

Suomen työmarkkinapolitiikka on täyttä paskaa, jota tehdään suuryritysten ja vientialojen ahneiden ammattiliittojen keskinäisellä veivauksella kaikkien muiden haitaksi. Hallitus siunaa tämän järjestelyn kumileimasimena.

Mikko Kärnä.

Koko maassa hyödynnetään kunnolla vain yhtä lentokenttää.

Suomen sosialidemokraattinen puolue. 

Suomessa vältellään omien kielten käyttöä ja suositaan tarpeettomasti englantia mainonnassa ja, mikä huolestuttavampaa, viestinnässä sekä tieteessä ja tutkimuksessa.

Suomalaiset eivät osaa rakentaa suomalaisiin oloihin, vaan homehduttavat taitamattomuuttaan kaiken. Kannattaisiko suosiolla esimerkiksi luopua kaikkien uusien koulujen rakentamisesta ja sijoittaa luokat jo valmiiksi konttiparakkeihin?

Suurta osaa länsimaisen kirjallisuuden klassikoista ei ole saatavilla suomenkielisinä käännöksinä.

Suomessa saksa, ranska, espanja, portugali ja venäjä luetaan koulusysteemissä harvinaisiksi kieliksi. Ainoa konsti, joka on keksitty kieliosaamisen monipuolistamiseksi, on heikentää kansalliskielten opetusta. 

Suomalaiset journalistit tyytyvät poliitikkojen vastauksiin eivätkä esitä jatkokysymyksiä. 

Suomessa on iso monilla aloilla vaikutusvaltaisten ihmisten ryhmä, joka ei halua puhua mitään aiemmin harjoittamastaan kommunististen diktatuurien liehittelystä.

Millään suurella puolueella ei ole muita visioita kuin leikkaaminen. 

Suomen kulttuuriministeri on toista kansalliskieltä vihaava biologinen rasisti, joka haastaa riitaa kirjailijoiden kanssa ilman kontekstia ja saa "sävellyksensä" pikavauhtia julkisen sinfoniaorkesterin ohjelmaan, vaikkei tunne nuotteja.

Suomessa on suuri isänmaallinen projekti vesittää ilmastovelvoitteemme EU-tasolla.

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT.

Suomi ylpeilee demokratialla ja rauhan rakentamisella kaupaten samalla aseita (joskus Patrian toimijoille ulkoistetun korruption avulla) taantumuksellisille sotaa käyville islamistidiktatuureille ja muille maailman rauhaa ja vakautta uhkaaville tahoille. 

Vihreä liitto.

Suomessa jonkun hillittömästi subventoidun pienryhmän elinkeinosta tehdään aina vuorotellen kansallinen kohtalonkysymys.

Suomeen ei pystytä rakentamaan valmiiksi yhtä ydinreaktoria, joka ehkä ehtisi vielä käyttöikänsä aikana kattaa rakennuskustannuksensa. 

Suomessa kaikki rakennusprojektit ja remontit venyvät naurettavan pitkiksi, ja tätä pidetään normaalina eikä kukaan osaa vaatia parempaa.

Vasemmistoliitto.

Suomalaisten mielestä Speden elokuvat ovat hauskoja.

Suomi ei vain kykene ratifioimaan vuonna 1989 hyväksyttyä itsenäisten maiden alkuperäiskansoja koskevaa yleissopimusta. 

Suomessa ei voi mennä mihinkään julkiseen tilaan ja otaksua, ettei joudu siellä jonkun väsyttävän juopon passiivis-aggressiivisen sosiaalisuuden kohteeksi.

Suomessa ruoka valmistetaan sen kansanosan ehdoilla, jonka mielestä kaikkien ruokien ihannemaut ovat vesi, suola ja peruna.

Perussuomalaiset.

Koroilla eläjien ja perintöpohattojen ei tarvitse Suomessa tehdä mitään, joskin heitä kuunnellaan kunnioittavasti, jos yhteiskunnallinen keskustelu heitä huvittaa. Köyhiä taas pidetään laiskoina, ja heiltä sopii vaatia mitä tahansa. 

Mitä kummallisimmissa asiayhteyksissä on suotavaa mainita veteraanit kuin jonkinlaisena rituaalisena rukoushetkenä, mutta ei heitä tarvitse oikeasti kuunnella tai tehdä mitään heidän hyväkseen.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko kaikkine vastenmielisine, yhteiskunta- ja kulttuurielämää jäytävine, jähmettävine ja vahingoittavine lahkoineen.

Suomen Kristillisdemokraatit.

Suomalaiset ylpeilevät tasa-arvolla ja kannattavat sukupuolisesti eroteltua "yleistä" asevelvollisuutta. 

Kun tuulee tai sataa lunta, mitä Suomessa tapahtuu ihan saatanan usein, on kokonaisista maakunnista sähköt poikki päiväkausia kuin kehitysmaassa voi odottaakin.

Suomalaiset ihailevat kryptisesti sössöttäviä presidenttejä, jotka puhuvat epäselvästi Vakavista Asioista. Suomalaiset eivät miellä presidenttiä poliitikoksi, ja ryhmittyvät auliisti tämän apaattisiksi aplodeeraajiksi. Suomalaiset äänestävät ahkerimmin presidentinvaalissa, vaikka se on kansallisista vaaleista ehkä kolmanneksi tai neljänneksi merkittävin.

Eduskunnassa voi vuosikausia riehua tyhmä ja väkivaltainen juoppo ilman että asialle tehdään mitään.

Suomen suurin sanomalehti kutsuu jatkuvasti poliitikkoja kirjoittamaan arvioita näiden omia päätöksiä sivuavasta tieto- ja muistelmakirjallisuudesta. 

Suomessa vittuillaan ajoittain yhä ruotsalaisille näiden vanhoista eugeniikkaohjelmista, kun samalla Suomi edellyttää juridista sukupuoltaan korjaavilta kyvyttömyyttä jatkaa sukuaan. Asiassa on yleisesti hyväksyttyä ohittaa yksilö totaalisesti.

Suomen ruotsalainen kansanpuolue.

Suomea dominoi kansallinen historiapolitiikka, jossa on tärkeätä osoittaa, että kaikki kulloinkin tehdyt päätökset ovat olleet aina oikeita, viisaita ja jopa ainoita mahdollisia. Tämä käsitys jättää huomiotta varsinaisen akateemisen historiantutkimuksen, ja jopa suhtautuu siihen ärsyyntyneesti, kuten politiikkamme Paavo-nimiset veteraanit. Suomalaisten hysteerinen historiallinen oikeuttaminen, jossa kansallisia ratkaisuja ei saa kritisoida jälkikäteen, johtaa nolostuttaviin episodeihin, kuten kun presidentti Halonen kävi esitelmöimässä ajopuu- ja erillissotateeseistä ranskalaisille.

Sininen tulevaisuus.

Myyttisessä ja esimerkillisessä asemassa pidetään valtaan takertunutta seniiliä ukkoa, joka oli ihan kelvollinen presidentti kaksi kautta, mutta vääristi sen jälkeen tuhoisasti koko suomalaisen demokratian, parlamentarismin ja yhteiskuntakulttuurin. Kaiken huipuksi ko. käppänä halusi kerran jatkaa presidenttinä, muttei osallistua vaaleihin, milloin joku itseään kunnioittava maa olisi näyttänyt moiselle röyhkimykselle ovea. Suomessa tälle ikälopulle diivalle räätälöitiin poikkeuslaki, jonka tekijät eivät vieläkään ymmärrä hävetä.

Suomella ei ole enää varaa vanhustenhoitoon, nuorisotyöhön, koulutukseen, liikuntaan, sivistykseen, suurlähetystöihin, rikostutkintaan, ennaltaehkäisyyn, mihinkään rangaistukseen perustumattomaan sosiaaliohjelmaan, kunnolliseen rakentamiseen, liikenneverkostoon, julkisiin palveluihin, humanismiin, kehitysyhteistyöhön, tutkivaan journalismiin tai mihinkään muuhunkaan, joka tekee yhteiskuntaelämästä mielekästä, toimivaa ja puolustamisen arvoista.

Suomen puhtaalla luonnolla hekumointi

Suomessa kuuluu tunnetusti paukutella tukkimiehen henkseleitä sillä, että meillä on niin hirmuisen puhdas luonto. Todellisuudessa meillä on vain suhteellisen paljon asumatonta ympäristöä; sen laatu onkin jo eri asia.

Jos ette ole huomanneet, niin Suomi sijaitsee tässä ihan maailman saastuneimman meren rehevässä syleilyssä, eikä tilannetta saa kunnolla parantaa ainakaan niin kauan kuin olemassa on suomalainen erikoisuus, turha ja taantumuksellinen agraaripuolue, jonka päätehtäviin kuuluu maatalouden ympäristövaikutusten kiistäminen eli suomalaisen ympäristön epäsuora tuhoaminen.  

Pietarin ja venäläisen Itä-Preussin nitševoo-paskavedet sekä Puolan ja Baltian maiden historiallisesti surkea ympäristöpolitiikka kuormittavat tietysti Itämerta, mutta esimerkiksi meidän ainutlaatuiseksi hehkutettu Saaristomeremme on likimain joka kesä pilalla ihka oman kotimaisen maatalouden ja muun suomalaisen kuormituksen takia. Sinilevälautoista ja kuolleesta merenpohjasta saa usein kiittää suomalaista maanviljelijää ja suomalaista kuluttajaa. Mutta kukapa ei omaan uima-altaaseensa ripuloisi ja sitten kerskailisi naapureille siitä samaisesta uima-altaasta. Asialle voidaan tehdä mitään, jos sitäkään, vain tuskastuttavan hitaasti, koska ketään ei saa syyllistää, ja Suomessa syy-seuraussuhteen tunnustaminen on syyllistämistä.

No, Itämeri on pilattu itse ja yhdessä muiden kanssa, mutta onhan meillä vielä pohjoisen korpimaat. Ainakin kunnes sinne rouhitaan taas jonkun amatöörimäisen ja hulvattomasti subventoidun kallionkuopijan ammattimaiselle kaivosteollisuudelle irvaileva teollinen peräreikä, jossa menee kaikki päin helvettiä, järvet ja joet hengettömiksi ja pohjavedet pilalle. 

Lapissa taas jälkijättöisestä Roope Ankka -romantiikasta juopuneet pikkutekijät saavat röskätä kaivinkoneella kansallispuistoja pilalle muutaman typerän kultahipun toivossa, koska miksipä ei tämmöiselle turhalle ja kuolevalle alalle annettaisi kaikkia mahdollisia erivapauksia sen sijaan, että porukkaa kannustettaisiin oikeisiin ja hyödyllisiin töihin.

Se mitä on jäljellä, pitäisi kuulemma hukuttaa veden alle epäkuolleen tekoallashankkeen turvin, jonka joku aina nekromankeloi keskusteluun muutaman vuoden välein.

Olemmehan me suomalaiset toki siinä onnellisessa asemassa, että meillä sentään on vielä jonkin verran luontoa jäljellä pilattavana. Kaikilla ei ole enää sitäkään. 

Suomen alkoholipolitiikka

Tässä todella huono interaktiivinen juomapeli: 

Yritä selittää Suomea tuntemattomalle saksalaiselle, italialaiselle tai hollantilaiselle (tai kenelle tahansa jostain oikeasta maasta tulevalle) mahdollisimman asiallisesti ja perinpohjaisesti, miten alkoholin myynti Suomessa toimii ja ota aikaa, kauanko menee, ennen kuin yleisösi nauraa epäuskoisesti tai kysyy, puhutko totta. Ota huikka jokaista alkavaa kymmentä sekuntia kohti.

Alkoholipolitiikka on suomalaisista kummallisuuksista perinteikkäimpiä. Maamme on itsenäisyyden aikana rämpinyt pitkän alkoholipoliittisen tien, jolla on törmätty pää edellä melkein jokaiseen humalasalkoon. Tästä ovat vastuussa raittiushysteerikot, joiden naurettava ja totalitaarinen projekti, kieltolaki, on vanhempi kuin maamme itsenäisyys. Sitä kokeiltiin muutamaan otteeseen jo Ruotsin vallan aikana, mutta tällöin sen taakse ei vielä ollut ryhmittynyt sitä inhottavaa kauhukabinettia, joka myöhemmin suunnitteli meille kansallisen tragedian.

Nimittäin 1800-luvulla kansakunnan vastenmielisimmät kaikenkuivattajat – lahkolaiset, oikeiston paternalistiset voivottelijat, vasemmiston kollektivistiset pilvilinnoittajat ja näiden päälle vielä hörhöilevät rodunjalostajat – päättivät, että kohtuuteen pyrkiminen ei riitä. Se, että itse kieltäytyy ja valistaa alkoholista seminaarien, järjestötoiminnan, satojen roskapamflettien ja toinen toistaan naurettavampien nyyhkynovellien muodossa, ei mennyt kyllin pitkälle: alkoholi piti kieltää myös kaikilta muilta, sillä eihän moralisti voi olla tyytyväinen kuin määräillessään muita.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tuotti heti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa parlamenttiin sellaisen ääliölauman, joka sääti saman tien kieltolain, vieläpä yksimielisesti. Näin siis ensimmäinen kansanvaltainen eduskuntamme teki tuoreeltaan yhden historiamme tyhmimmistä, huonoimmista ja epäonnistuneimmista päätöksistä. Kun keisari suvaitsevaisessa tyranniassaan suojeli suomalaisia näiden tyhmyydeltä ja kieltäytyi vahvistamasta katastrofilainsäädäntöä, jäi sen voimaantulo vasta vuoteen 1919. 

Suomen itsenäisyys päästiin aloittamaan tilanteessa, jossa maan alkoholikulttuuri haettiin ulkomailta. Suomalaiset tislaamot ja panimot ovat juhlineet monenlaisella Suomi 100 -tuotteella, mutta itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen ajan Suomen valtio tuhosi kotimaisen panimoteollisuuden edellytykset ja osaltaan taannutti kansallista suhdetta alkoholiin.
 Itämeren rannoilla oli useita nuoria tasavaltoja ja muuan vapaavaltio, joista oli erittäin helppo hakea alkoholia maahan, jonka johtajat olivat niin typeriä, että säätivät lain, jota eivät kyenneet valvomaan ja joka väistämättä johti valtavaan rikosaaltoon. Trokata kannatti tietysti mahdollisimman vahvaa viinaa, ja kieltolaki oli alusta loppuun juuri niin idioottimainen munaus kuin kuka tahansa selväpäinen ihminen olisi osannut arvata. 

Kun moraalinen tyydytys alkoi haihtua, luopui Suomi kieltolaista, joka oli epäonnistunut niin perinpohjaisesti kuin suurin piirtein on mahdollista. Raittiusväki on ottanut tästä opikseen samalla tavalla kuin kaikki, joiden alun perinkin surkea unelma on objektiivisesti epäonnistunut (Mussolinin perilliset, marxisti-leninistit, kaikki protestanttilahkot): mitään ei ole myönnetty, eikä kiistattomasta virheestä haluta puhua. Suomi sai kieltolain jäähyväislahjana paternalistisen kontrollin sekä tärkeilevän byrokratian, joiden kaksihaarainen thrysos on lyönyt myöhemmän alkoholipolitiikkamme tahdin. Nykyään on helppo naureskella sille traagiselle tosiseikalle, että vielä vuonna 1970 Suomessa oli käytössä viinakortti, jota tuli käyttää tietyssä kansalaiselle osoitetussa Alkossa – mutta nykyinen systeemimme vaikuttaa eurooppalaisista sivistysvaltioista tuleville ihmisille aivan yhtä naurettavalta. Asiaa ei voi kierrellä: maa, jossa illallisaineksia ja viiniä ei voi ostaa samasta liikkeestä, on yksinkertaisesti barbaarinen.

Toivoa paremmasta ei juuri ole. Joulukuun naurettava näytelmä, jossa alle prosenttiyksikön alkoholitilavuuserosta tulee eksistentiaalinen kysymys, josta möykätään uutisten ykkösaiheena, osoittaa Euroopan, järjen ja kohtuuden olevan viheliäisen kaukana tästä naurettavasta maasta. Samaan aikaan Saksassa yhteiskunta ja suhteellisen laadukas julkinen terveydenhoitojärjestelmä ovat vielä jotenkin pystyssä, vaikka kadunkulman marketista voi ostaa vodkaa. Suomessa sen sijaan kaikki tuhoutuu, jos kaljassa saa olla nolla pilkku kärpäsenpaska enemmän prosentteja. Poliitikot ulvovat kansanterveyden tuhoamisesta ja ilmeisesti oikeasti kuvittelevat, että nykyisen systeemin on jatkuttava ikuisuuteen. Suomalaisen alkoholipolitiikan kierouksiin kuuluu, että sitä seuratessa tulee halu ryypätä taju kankaalle. Tämä maa ansaitsee vain sääliä. 

Raittiusväki sen sijaan ansaitsee tulla vihatuksi. Heidän menneisyytensä on halveksittava. Kun he olivat vallassa, he halusivat ennen kaikkea hallita ja komentaa muita ihmisiä ja kontrolloida näiden elämää. He myös aiheuttivat täysin ennustettavan rikoskatastrofin, joka oli omiaan lietsomaan laittomuutta, korruptiota ja levottomuutta nuoressa ja huojuvassa tasavallassa. He asettivat yksisilmäisen, totalitaarisen ihanteensa muiden ihmisten vapauden ja valtiollisen turvallisuuden yläpuolelle. Ja pitkälti heidän syytään on myös nykyinen juomakulttuurimme sekä alkoholipolitiikkamme. Tämä on surkea ja häpeällinen perintö, enkä luota yhteenkään sen jatkajista. Kun heitä vähän raaputtaa – antaa heille rähinäraittiutta – heistä kuoriutuu yhä se kanssakansalaisia ylhäältä komenteleva, uutta uljasta huomista hinnalla millä hyvänsä rakentava komendantti.

Pentti Linkola

Tieto-Finlandia vuosimallia 2017 on jaettu. Ehdolla oli jopa muutamia kiinnostavia, valistuksellisia ja varmaan antoisiakin teoksia, mutta eniten ennakkojulkisuutta saivat ne muut: Alexander Stubbin semiomaelämäkerta – jonka mukanaolo itsessään kertoo riman olevan todella alhaalla ("Finlandia-raadin mielestä sujuvasti etenevä teos sisältää sopivassa suhteessa positiivisuutta, politiikkaa, urheilua, kansainvälisyyttä ja ärsyttävyyttä." No kiva.) – ja jälleen yksi Pentti Linkolan, tuon kalanhajuisen fasistin, uudelleenlämmitys. Viimeksi mainittu tietysti voitti, sillä suomalaiset eivät jostain syystä saa tarpeekseen tästä kuivasta korpinatsista, jolla ei edelleenkään ole mitään muuta annettavaa kuin käyttökelvoton, sublimoitu viha ja suunnaton ylenkatse aivan kaikkia kanssaihmisiä kohtaan.

Ajatus siitä, että tätä yhden hyvän lintukirjan tekaissutta jäkäläistä misantrooppia pidetään vuosikymmenestä toiseen merkittävänä julkisena intellektuellina, jota on jatkuvasti kuunneltava ja dokumentoitava, on aivan riittävä osoitus suomalaisen julkisuuden henkisestä tasosta. Se on itsessään masentavaa, mutta lähinnä törkeäksi voi luonnehtia tapaa, jolla toimittajat, poliitikot ja kulttuurikenttä kiertelevät sitä ilmeistä tosiasiaa, että Linkola on väkivaltaisesta sorrosta haaveileva fasisti. 

Toimittajille ei ole mikään ongelma luonnehtia vaikkapa ulkomaalaisia poliitikkoja äärioikeistolaisiksi tai uusfasistisiksi saati Pohjoismaista vastarintaliikettä kansallissosialistiseksi tai uusnatsistiseksi, mutta syystä tai toisesta Linkolan ilmeinen fasismi jää aina lausumatta oikealla nimellään. Korkeintaan mainitaan, että "jotkut" "luonnehtivat" Linkolaa ekofasistiksi – positio, jossa ei pitäisi olla mitään kiistanalaista, ellei lasketa sitä seikkaa, että Linkolan ajattelun piirteet ovat lähempänä ekologista kansallissosialismia kuin ekologisoitua muotoa italialaisesta fascismista.

Mallin suomalaisen julkisuuden suhtautumisesta natseja avoimesti ihailevaan autoritaariseen ihmisvihaajaan antaa Pekka Saurin Helsingin Sanomiin kirjoittama arvio nyttemmin Finlandia-palkitusta Linkola-elämäkerrasta. (En tiedä, miksi Sauri on kutsuttu arvostelemaan mitään kirjallisuutta, mutta Hesarin tietokirjallisuuskritiikin käsittämättömät käytännöt eivät ole tämän kirjoituksen aihe.) Sauri käsittelee kirjan varsinaista sisältöä hyvin vähän. Arvion perusteella kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista luettavaa niille, joiden mielestä on kiinnostavaa lukea kuvauksia autojen rekisterinumeroiden keräilystä, kalan kuljettamisesta polkupyörän tarakalla – ja tietysti referaatteja Linkolan kaikille jo ennestään tutuista ajatuksista. Sauri kertaa Linkolan lausuntoja ja näkemyksiä, ei edes niitä pöyristyttävimpiä ja inhottavimpia, mutta ei onnistu kategorisoimaan Linkolaa siihen poliittiseen segmenttiin, jossa tämä aivan ilmeisesti on. Enin, mihin Sauri kykenee, on seuraava kiemurtelu:

"Linkolaan lyötiin ekofasistin ja kansanvallan vastustajan leima, joka ei vieläkään ole haalistunut."

Linkola on ekofasisti, ja hän on lukuisia kertoja julistanut vastustavansa kansanvaltaa, demokratiaa, äänioikeutta, "heikkoja" (ol. sairaita ja vammaisia) suosivaa sosiaaliturvaa, kaikenlaisia kansalais- ja ihmisoikeuksia sekä ajatusta yhtäläisestä ihmisarvosta. Hän on ylistänyt natsismia "loistavaksi filosofiaksi" ja kirjoittanut korostetun tietoisesti (Anhavan kiukunpurkaus, Tieteessä tapahtuu 4-5/2011), kuinka holokausti oli ihanteellinen ekoteko vailla vertaa ja toteutettiin vielä hyvin tuskattomasti, jopa inhimillisesti. 

Lyhytkin altistus Linkolan teksteille riittää paljastamaan hänen loistavan filosofiansa onttouden. Ennen kaikkea hänen luontokäsityksensä on lähinnä naurettavaa, affektoidun pessimististä ja fatalistisen synkkäsävyistä jälkijättöisen kansallisromantiikan perversiota. Lyyriset horinat metsien runoudesta ja mystifioidusta siteestä voimakkaiden, oikeamielisesti säälimättömien harvalukuisten ihmisyksilöiden ja heidän (metsäisen) elinympäristönsä välillä jäljittyvät suoraan natsi-ideologiaan. Samaa sarjaa on materialistisen talousjärjestelmän kritiikki, joka näkee autoritaarisuuden ainoana todellisena vaihtoehtona. Kulutusyhteiskunta on hänelle demokratian synonyymi, sen todellinen luonne, ja demokratia-kulutusyhteiskunta voi hänen ajattelussaan tuottaa vain ympäristötuhoa ja rappiota.

On hämmästyttävää, että Suomessa kukaan ei osaa, älyä tai halua tehdä kunnollista ruodintaa Linkolan ajattelun genealogiasta. Romantisoitu luontosuhde, demokratian, liberalismin, pluralismin, humanismin ja suvaitsevaisuuden äärimmäinen halveksinta, pyrkimys autarkiaan, neutraaleina esitettyjen ja potaskaisesti konstruoitujen luonnonlakien nostaminen inhimillisen kanssakäymisen ja yhteiskunnan keskiöön, biologismi, autoritaarisen askeesin romantisointi, nyanssiton antikapitalismi ja -globalismi, nurkkakuntaisuus, yhteisöjen mystifiointi, fyysisen terveyden ja suorituskyvyn meritokraattinen ihailu, pohjoisen arvottaminen kaikin tavoin etelän yläpuolelle, naiivin maaseutukuvan arvottaminen juurettoman, kosmopoliittisen ja tuhoavan kaupungin yläpuolelle, sisäisesti ristiriitainen radikaali antimodernismi, murhanhimoinen antiamerikkalaisuus, kirjaimellinen natsismi, kirjaimellisen terrorismin kirjaimellinen ylistäminen ja kannattaminen, fantasiat puhdistavasta tuhosta – jäljet johtavat ilmiselvästi sylttytehtaalle, jossa ovat kellokorttinsa leimanneet ainakin Willibald Hentschel, Walther Darré, Heidegger, Himmler, Gentile ja Evola. Linkolan ajattelun ja koko maailmankuvan fasistiset ja natsistiset piirteet ovat kursorisessakin tarkastelussa niin ilmeisiä, että pitää erikseen sokaista ja petkuttaa itseään voidakseen olla niitä näkemättä.

Se, että luonnehdin Linkolaa fasistis-kansallissosialistiseksi ajattelijaksi, ei ole tarkoitettu ainakaan välttämättä käsitettäväksi pejoratiivisessa mielessä; pikemminkin se on melko väistämätön kuvaus hänen aatteestaan ja sen ilmeisestä historiasta. Linkola ja hänen ajattelunsa samoin kuin se intellektuaalinen traditio, johon hän asettuu, ovat tietysti minulle syvästi vastenmielisiä, mutta Linkolaa ei tarvitse mielikuvituksellisesti mustamaalata mustanruskeaan ideologiseen sukupuuhun hänen häpäisemisekseen. Hän ei ole piilotellut juuriaan, jos ei niitä nyt valtavasti aatehistoriallisesti analysoinutkaan. Törkeyden rajamailla on, ettei Suomen intelligentsia ole kykenyt kohtaamaan ja nimeämään sitä aatteelista suuntaa, johon Linkola ilmiselvästi asettuu. Tässä on pakko olettaa jonkinlaista epärehellisyyttä, kun ottaa huomioon, ettei äly- ja kulttuuriyhteisöillä ole ollut vaikeuksia identifioida poliittisia patologioita vaikkapa perussuomalaisen puolueen toimijoiden tapauksissa, vaikka nämä ovat syleilleet fasismia ja natsismia yleensä vähemmän avoimesti ja miedommasti kuin Linkola – ja yleensä ilman ekologista kehystä.   

Halveksitun liberaalin humanismin lukuisiin erinomaisiin piirteisiin kuuluu, ettei sen ole pakko totalistisesti tai nihilistisesti hylätä kaikkea, jossa on vastenmielisiä aspekteja. Niinpä voimme ansiosta arvostaa Nietzschen oivalluksia ja viiltävää proosaa, vaikka hylkäämme eräitä hänen eettisiä päätelmiään; eikä meidän tarvitse riistää kaunokirjallisia ansioita D'Annunziolta tai Célineltä saati kieltää niitä itseltämme siksi, että he olivat poliittisesti vastenmielisiä öykkäreitä. Näillä sentään on kirjallis-kulttuurisia saavutuksia ja jonkinlaista kehitystä. Linkolalla en ole havainnut vastaavaa, ellei massamurha- ja natsifantasioiden intensiteetin ja frekvenssin asteittaista kasvua lasketa. Tyhjänpäiväisen käävän iänikuiset jankutukset on jo kuultu moneen kertaan, eikä hänen tarjoamastaan, julmuudella ja epäinhimillisyydellä hekumoivalla keskenkasvuisella angstilla ratkaista mitään, kaikkein vähiten käsissämme olevaa ilmasto-ongelmaa.

Olisi jo viimein aika suhtautua Linkolaan rehellisesti ja samalla arvioida, onko mitään arvoa sillä, että tämä "toisinajattelija", jota ei koskaan ole vainottu, mutta joka haluaisi kovasti vainota muita, päästetään vähän väliä korisemaan typeriä, fatalistisia profetioitaan kansallisesti korkeimpaan julkisuuteen ilman mitään kunnollista, ideologisesti ja historiallisesti lukutaitoista kritiikkiä. Hän on turha ja ikäloppu natsi, jossa on mielenkiintoista vain se, miten tämän surkean maan niin kutsuttu kulttuurelämä on veltosti rähmällään hänen edessään.

Ja te kaikki, joita häiritsee, että poliitikot dehumanisoivat huonommin pärjääviä ihmisryhmiä, te, joita iljettää, että tänäkin itsenäisyyspäivänä kirjaimelliset natsit marssivat pääkaupungissamme: ehkä teitä pitäisi häiritä myös se, että maamme johtaviin intellektuelleihin ja suoranaiseksi legendaksi luetaan äärimmäisen ilmeinen fasisti-ideologi, jota kukaan ei todella ymmärrä haastaa.

Paavo Väyrynen

Mitäpä elämä olisi ilman häntä?

Historia toistaa itsensä ensin tragediana ja sitten farssina, mutta Väyrynen pysyy aina Väyrysenä, toistaen tietysti siinä sivussa itseään ilmeisen loputtomiin. Hän on Suomen sotienjälkeisen ajan kiintopiste, myhäilevän kissan ja Shakespeare-konnan yhdistelmä, politiikan itseohjautuva jalasmökki ja viimeinen Suurista Muinaisista. 

Paavo Väyrynen on Maalaisliitto/Keskustan Suomelle sälyttämistä vitsauksista sitkeimpiä, sillä hän on jo melkein 50 vuoden ajan pyrkinyt vähän väliä joko pääministeriksi tai presidentiksi. Väyrynen tunnetusti osaa, tietää ja ymmärtää kaiken, muttei ole koskaan kyennyt sisäistämään sitä asiaa, etteivät kansalaiset halua häntä kumpaakaan virkaan. Siksi Väyrysen uran suuri projekti onkin ollut tasavallan huipulle pyrkyröinnin ohella keksiä tekosyitä perin- ja johdonmukaiselle kyvyttömyydelleen saavuttaa tämän edellyttämää kannatusta. Väyrynen, joka on ehkä poliitikkomaisin kaikista Suomen historian poliitikoista, onkin politiikassa kaikkein huonoimmista mahdollisista syistä: egon ja terapian vuoksi.

Koska Väyrynen ei kykene hyväksymään sitä, ettei hänellä ole ollut riittävästi kannatusta vallan ylimpiin jalaslinnakkeisiin, on kyseessä luonnollisesti vain median luoma harha. Suomalaiset poliitikot – varsinkin ne, joilla on objektiivisesti kaikkein eniten todellista valtaa – ovat jo muutamien sukupolvien ajan ruikuttaneet mediavallasta Sorsan infokratiasta ja Koiviston sopuleista Sipilän myöhäisillan sähköpostispämmiin, mutta Väyrynen on tehnyt tästä itsekritiikittömästä ininästä taidetta. Kaikki hänen toistuvat epäonnistumisensa menevät johdonmukaisesti mediapelin piikkiin. Suomen suurimpiin mediasta uhriutujiin kuuluva Väyrynen ei ole tiettävästi koskaan itse tehnyt ainuttakaan virhettä, vaan on aina joutunut muiden kampittamaksi – milloin median, milloin oman puolueensa. 

Jokainen saa tietysti selittää itselleen aivan omin sanoin, miksi metsä vastaa niin kuin vastaa. Väyrysen epäsuosioon Suomen kansan keskuudessa on saattanut vaikuttaa myös hänen häikäilemättömään opportunismiin kiedottu uransa, jossa mielipiteitä kierrellään, paikkoja varataan ja varmistellaan parhaimmillaan paristakin parlamentista, kuitataan kulukorvauksia kivijalattomista kottikärryasunnoista ja kaiken kaikkiaan tehdään kaikkea sitä, mitä väyrystelyn käsite pitää sisällään. Ei ole aivan pieni saavutus jättää oma nimensä käsitteenä poliittiseen historiaan, muttei se ehkä järin kunniakaskaan meriitti ole, kun kaikki konnotaatiot ovat negatiivis-juonittelevia. 

Väyrysen poliittiseen elämään kuuluu, että hän on toisinaan jopa muutaman vuoden hiljaiselossa Euroopan parlamentissa tai muussa syrjänurkassa vain noustakseen sieltä yhä uudelleen ja uudelleen pintaan. Aina kun Suomen politiikassa kolisee, houkuttelee meteli ja huomio esiin ennen pitkää myös tämän Tamminiemen tunkeilevan Poltergeistin selittämään, miten hänen oli yksinkertaisesti pakko lähteä kisaan mukaan, kun on niin kovasti pyydettykin – ja päälle muutamia YYA-kliseitä ja fiktioita Suomen puolueettomuudesta. Väyrynen muistuttaa vanhojen italowesternien hautausurakoitsijaa, joka on mustanpuhuvana kärppänä paikalla, kun pikkukaupungin voimatasapainossa on aihetta odottaa muutoksia.

Ehkä tyydyttävin ja huvittavin piirre Väyrysen loputtomalta tuntuvassa poliittisten epäonnistumisten sarjassa on, että jos hän olisi vain kyennyt politiikka-addiktioltaan ja vallanhimoltaan jäämään lopultakin eläkkeelle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, olisi hän nykyään arvostetumpi ja saavuttaisi paremman jälkimaineen. (No, jonkin verran paremman; kyse on silti yhä Väyrysestä.) Häntä saatettaisiin joissain piireissä pitää jopa vanhempana valtiomiehenä, kun nykyinen imago on kulahtaneen pyrkyrin. 

Eikä imago ole ainakaan kohenemassa. Kun Väyrynen karsiutui henkilökulttimaiseen oheiskrääsään keskittyneellä retrokampanjallaan vuoden 2012 presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella, analysoi hän syyksi kaikkien muiden tekemät virheet ja vääristelyt, ei suinkaan sitä, että kovin suuri osa suomalaisista ei yksinkertaisesti halua häntä. 
  Eivät häntä halua enää kepulaisetkaan: käsittämättömässä, itsetuhoa lähentelevässä hybriksessä Väyrynen pyrki tämän jälkeen jälleen Keskustan puheenjohtajaksi karsiutuen tapansa mukaan ensimmäisellä kierroksella, mutta yrittäen vielä tämän jälkeenkin etäjohtaa puoluetta (ja sittemmin hallitusta) pommittamalla Sipilän sähköpostikansiota aloitteillaan, ideoillaan ja muilla tärkeilyillään. 
  Ja sitten Väyrysen ego vei ehkä lopultakin voiton hänestä itsestään. Syvästi haavoitettuna hän perusti itsensä ympärille täysin omituisen ja juuri kehenkään vetoamattoman Kansalaispuolueen kuin loukkaantuneena mielenosoituksena. Mutta kepulaiset eivät tulleetkaan pyytämään anteeksi, vaan tämä peli poltti Väyrysen sillat hänen omaan puolueeseensa kenties lopullisesti. Hänelle jäi Kansalaispuolue donetskilaisine ufomiehineen, maakuntasarjan amatööreineen ja muine kylähulluineen, eikä Väyrynen ole vaikuttanut olevan kovin innostunut tästä kummajaiskabinetista, joka on pannut häneen uskonsa.

Jos Väyrynen ei onnistu saamaan kokoon presidentinvaaliin osallistumisen edellyttämää kahtakymmentätuhatta kampanjakorttia, on se taas yksi nöyryytys politiikan konkarille. (Syylliset on toki valmiina tiedossa: media, kiittämättömät kepulaiset ja muut tavanomaiset.) Keminmaan korppikotka on jopa väläytellyt poliittisen uransa lopettamista, ellei kannattajakortteja kerry riittävästi. Uskon kun näen: Väyrynen on mestari rationalisoimaan täyskäännöksiä, joten eiköhän hän taas ensi eduskuntavaalien alla hääräile vaaliuurnien läheisyydessä veivaten rapistuvaa egopoliittista posetiiviaan, kun niin kovasti on pyydetty. Ja siitähän on enää lyhyt matka vuoden 2024 presidentinvaaliin.

Ei Väyrysestä tule koskaan presidenttiä saati pääministeriä. Mutta emme mekään ikinä pääse Väyrysestä. Emme, vaikka hän lopettaisikin poliittisen uransa. Emme, vaikka hän lähtisi tiibetiläiseen luostariin loppuelämäkseen. Minulla tulee vielä käppyräisenä vanhuksenakin olemaan Väyrys-flashbackejä, jotka iskevät, kun puoluekannatuksissa tapahtuu siirtymiä. Tämä kekkoslovakialais-machiavellilainen toteemieläin piinaa meitä niin pitkään kuin Suomessa politiikkaa tehdään.

Martti Luther

Martti Luther: lähes yhtä ruma ja kirppuinen kuin Steve Bannon, mutta äärettömästi pahempi.

Tänään, 31. lokakuuta, vietetään erästä merkittävää ja erästä turhaa juhlapäivää. Merkittävä on halloween, ilahduttava karnevaali, joka on ansaitusti Suomessakin jo syrjäyttänyt sen turhan ja huonon, eli muistelon siitä tapauksesta, kun luonnevikainen ja juutalaisten kansanmurhaa vaatinut läski saksalainen paskakasa, Martin "Martti" Luther ei naulannut teesejään Wittenbergin kirkon oveen, mutta piereskeli ne muuten vain kiusaksi ihmisille, jotka olisivat voineet käyttää seuraavat 150 vuotta jostain tähdellisemmästäkin tappelemiseen. Jos alatyylinen herjaaminen ja ruuminaukko- sekä ulostekuvasto ovat mielestäsi tyylittömiä, oi kultivoitunut lukija, niin valita asiasta Lutherille. Alatyylinen ilmaisu oli tämän kusiseen lättymyssyyn verhoutuneen sairaan pahkasian oma valinta, joten jos se ei miellytä, niin sen pahempi mokomalle kaljalla itsensä muodottomaksi sappimöhkäleeksi paisuttaneelle lokaotukselle.

Luther oli hirviö, josta on jo vuosisatojen ajan yritetty hänestä sikisseiden, syövän tapaan etenevien protestanttisten ja luterilaisten kirkkojen keskuudessa maalata kivaa kansanomaista setää, joka halusi vain opettaa lapset lukemaan ja harrastaa yhteislaulua. Todellinen Luther oli tietysti murhanhimoinen kiihkoilija, joka sieti tasan omia mielipiteitään ja jonka näkemys älyllisestä debatista oli lämpimän lehmänläjän tasolla. Hän on varmasti luonteeltaan eräs kaikkien aikojen vastenmielisimmistä saksalaisista, ja siihen finalistilistaan sentään on suoranaista tunkua. 

Ei Luther tyhmä ollut. Tyhmät eivät pääse kovinkaan pitkälle, korkeintaan supervaltojen presidenteiksi. Luhter oli sangen terävä ja sivistynyt kurakuopan loiseliö, joka käänsi huomattavilla filologisilla taidoillaan Raamatun varsin pätevästi yläsaksaksi ja osoittaa kirjoituksissaan huomattavaa vivahteiden tajua. Tämä tietysti tarkoittaa, että hän tiesi varmasti täsmälleen mitä teki, kun raahsi maansa keskustelukulttuurin pohjamutiin ja väkivaltaan. Luther oli ansioitunut filologi ja teologi, ja päätyessään julkisuuteen ja saadessaan valtaa hän käytti tätä asemaansa lietsoakseen valheita ja vihaa. Hänen myöhempi kaimansa Martin Luther King plagioi väitöskirjansa vilpillä, mutta käytti asemaansa saarnatakseen väkivallattomuutta ja suvaitsevaisuutta. Huijari toimi arvokkaasti ja kestävästi, aito asia taas hukutti Keski-Euroopan vihaan ja vereen. 

Vihaa ja verta hän näet toi, aivan kuin Kristus uhosi tuovansa miekan. (Jeesus oli kova uhoamaan – hänen epämiellyttävimpiä piirteitään.) Päästyään hallitsijoiden suojelukseen muuttui Luther esivallan verenhimoiseksi verikoiraksi ja omatunnottomaksi proto-Goebbelsiksi. Kun Luther ei enää tyytynyt vain neuvomaan hallitsijoita valehtelemaan kansalle ja maailmalle – hän kehotti Hessenin maakreivi Filip "Jalomielistä" sitoutumaan suureen valheeseen, große Lüge, kuten hänen myöhempi katolinen hengenheimolaisensa sen kaunopuheisesti Rudolf Hessille saneli – yllytti hän näitä murskaamaan talonpoikaiskapinat sanankääntein, joista huokuu niin kutsuttujen lähimmäisten dehumanisaatio ja maaninen väkivallan hurmos. Oman runsashiivaisen lisänsä tähän paskatuopilliseen tuo, että kapinat käynnistyivät merkittävältä osin juuri Lutherin oman möykkäämisen tuloksena: kävi siis juuri niin kuin eräät katoliset auktoriteetit olivat varoittaneet.

Lutherin henkilökohtaisesti vaatima verenvuodatus kalpenee tietenkin sen rinnalla, mitä hän sai aikaan sadan vuoden kuluessa. "Uskonpuhdistus" johti lopulta Keski-Euroopan valtavaan ihmispuhdistukseen, Saksassa ruttoakin pahempaan katastrofiin. Kolmikymmenvuotinen sota, katolisen ja luterilaisen kristinuskon lahja Euroopalle, jätti saldonaan osapuilleen kymmenen miljoonaa vainajaa, kokonaisia raunioitettuja ruhtinaskuntia ja reformaattorin armaan kotimaan tilaan, josta se ehti melkein toipua ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.

Mutta tämäkään ei riittänyt Luther-ihmissaastalle. Aikansa luetuin saksalainen ja eurooppalainen kirjailija ja julkisintellektuelli teki voitavansa, jotta saksalaiset viimeinkin antaisivat periksi murhanhimolleen ja ryhtyisivät järjestäytyneisiin pogromeihin. Kun juutalaiset eivät kääntyneetkään Lutherin itse keksimään käsitykseen kristinuskosta – antaa erittäin hyvän kuvan reformaattorin todellisuudentajusta, että hän uskoi voivansa käännyttää juuri juutalaiset tuosta vain – reagoi reformaattori ainoalla osaamallaan tavalla, eli rikoksiin yllyttävillä raivokohtauksilla. Luther, tämä mukava virrenlaulattaja-aapiskukko, vaatii juutalaisten omaisuuden tuhoamista, tuhopolttoja ja murhia, ja kieltää auttamasta juutalaisia millään tavalla. Lutherin juutalaiskirjoitukset ovat sairaan vihan ja täydellisen pahuuden tuotoksia. Niiden kirjoittaja on totaalinen hirviö, eikä mikään määrä luterilaisten myöhempiä tyhjiä sanoja pyyhi pois tätä viheliäistä saastaa luterilaisuuden pimeästä sydämestä. Luther ja luterilaisuus ovat kansallissosialistisen kansanmurhaideologian genealogiassa keskeisellä sijalla, ja kunnialliset uskontokunnat olisivat ymmärtäneet edes vaihtaa nimensä, jos se viittaisi näin kelvottomaan moraaliseen epäsikiöön. 

Luther käynnisti tärkeän, valitettavan ja ikävän tapahtumasarjan, josta hänen oma toimintansa ja persoonansa tekivät niin ikäviä ja tuhoisia. Hän on historiallisesti merkittävä henkilö, ja tapa, jolla hän raastoi läntisen sivilisaation tuhoisasti kahtia, ansaitsee tulla ymmärretyksi, muttei juhlituksi.

Lutheria ei kuulu juhlia, hänet tulee kirota ja häntä tulee halveksia. Heittäkää hänen hautaansa mustepullolla: mokoma perkele on sen ansainnut tuhat kertaa. On suuri sääli, että tätä ihrapirua ei poltettu tuoreeltaan Wormsissa.

Vaan Suomessa, maailman luterilaisimmaksi mainitussa maassa, päivälehtien houreiset toimittajat lässyttävät ääliömäisissä mielisokeusreportaaseissa kaiken kivan johtuvan Lutherista ("Veimme pahvisen Lutherin Helsingin keskustaan tapaamaan ihmisiä." Harmi, ettei tullut tikkuja mukaan.), vaikka useat katoliset maat ovat olleet meitä edellä kirkon ja valtion erottamisessa ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuudessa. Meillä juhlitaan kivaa Martti-setää, kun hänen hirvittävän ja alhaisen uransa käynnistäneet, täysin kuvitteellisia höpinöitä jaarittelevat teesinsä täyttävät puoli vuosituhatta.

Kun maan suurin päivälehti ottaa Martilta 1500-luvun rohtunutta nakkia poskeen niin lujaa, ettei happea riitä aivoihin, Yle taas kehottaa testaamaan, miten luterilainen olet. Mukana ei ollut kysymystä siitä, mitä juutalaisille pitäisi tehdä. Luterilaisuuspisteiksi testissä lasketaan, jos oman kokemuksensa perusteella luottaa tasavallan presidenttiin, poliisiin ja Puolustusvoimiin instituutioina. Todellista luterilaista esivaltafetisismiä mittaisi paremmin väite "Sisällissodan jälkeen vankileireillä nälkään ja tauteihin kuolleet saivat täsmälleen mitä ansaitsivatkin" (Luterilaisin vastausvaihtoehto: Osittain eri mieltä – vaikka olikin oikein näännyttää heidät, olisi heidät olisi pitänyt tappaa saman tien eikä edes ottaa vangiksi.) Eikö muuten olekin vain merkillistä, että Saksassa kansallissosialistien kannatus oli suhteellisesti kaikkein vahvinta luterilaisilla alueilla ja heikointa katolisilla? Todellista luterilaisuutta on pokkuroida halukkaasti esivaltaa riippumatta siitä, toimiiko se demokraattisesti ja oikeusvaltion mukaan.

Suo, kuokka ja Jussi, Martti Luther ja muovipussi. Muovipussilla Luther tukehdutetaan, kuokalla hänet paloitellaan ja sotketaan suohon. Sen tehtyään voi Jussikin veisata, että Suokuokka ompi linnamme. Teidän luterilaisten katekismukset ja enkelitaivaat on kyllästetty veressä ja raivotautisen saksihurtan kuolavaahdossa niin, ettei paha niistä lähde, vaikka historiaa miten pesisi.

YouTube-videoiden naurettavan ylidramaattiset otsikot

David Hume antoi pääteokselleen A Treatise of Human Nature alaotsikon being an Attempt to introduce the experimental Method of Reasoning into Moral Subjects. Immanuel Kantin suuria historiallisia linjoja hahmotteleva essee sai nimekseen Idee zu einer allgemeinen Geschichte in weltbürgerlicher Absicht. Adam Smithin pääteos esittää olevansa An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, ja Johann Gottlieb Fichte pohti uskontokritiikkiä otsakkeen Versuch einer Kritik aller Offenbarung alla. Isoja ajatuksia, vaatimattomia otsikoita: yritelmiä, yrityksiä, tutkielmia, pyrkimyksiä.

Onnettomia kyhäelmiä. Näin sitä kuuluu otsikoida:

AMAZING! This Scottish thinker just DEMOLISHED inductive reasoning! EPIC must-see viral video!

Tähän tyyliin YouTubessa ainakin otsikoidaan paljon vaatimattomampaa ainesta, joka ei yleensä edes ole julkaisijan omaa tekoa. Videon otsikko on aina uitettava kuluneissa ylisanoissa, ja kaikki politiikka, ajattelu ja muu sellainen tulee redusoida lapsellisen konfrontatiiviseksi kamppailuasetelmaksi, mikä survoo yhteiskunnallisen keskustelun, jos sellaista enää on, painiviihteen tasoiseksi itsetuntopiristeeksi eri huutosakeille.

Mitään ei näemmä voi esittää pelkkänä kritiikkinä tai kommentaarina. Jopa klippi uutistoimittajan haastattelusta saatetaan otsikoida muotoilulla "DESTROYS Trump/mikä tahansa paska". Myös verbit annihilate, crush, decimate (minkä käytössä ei yleensä ole pienintäkään järkeä, sillä se tarkoittaa joka kymmenennen tappamista), demolish, eradicate, exterminate, eviscerate ja obliterate ovat suosiossa. (Oma suosikkini olisi extirpate, mutta sitä ei näemmä käytetä, kuulostaneeko liian keveältä.) Tällaisella naurettavalla hyperbolalla videoita otsikoivat ihmiset ovat takuuvarmasti erittäin nuijia nyhveröitä, joilla tuskin on minkäänlaista kykyä arvioida todellisuutta muuten kuin omien naurettavien sankarikompleksien ja mytologisoitujen viholliskuvien kautta. Vaikuttaa säälittävältä olla noin innokas jokaisen itsen mielestä oikeaan laariin putoavan jyvän kuolaaja.

Ja näin tulin heidät MURSKANNEEKSI.

(Miksi vielä lisäillään mainintoja, että jotain tapahtui "just"? En tajua. Onko tämä sama kuin NYT-liitteen suosima typerä [lause], ja nyt [lause] -konstruktio? Onko sillä tarkoitus luoda välittömyyden illuusio? Käsittämätöntä hölmöilyä. Huutomerkit sun muut otsikossa ovat omiaan tuomaan lisäarvoa, ja on kivaa lisätä jo otsikkoon ohje siitä, miten tämän pitäisi minuun vaikuttaa: "(FUNNY!)", "INCREDIBLE", "WOW." Vähemmän intoa, kohkaavat kakarat.)

Suomen vuodenajat: Kesä

(MTV)

On lyhyt ajanjakso, jolloin Suomi on lähes asumiskelpoinen maa, ja se ajanjakso on toukokuun puolivälistä syyskuun loppuun – jos käy ilmiömäinen tuuri. Yleensä ei käy.

Suomen jokavuotisessa yövalaistussa pettymyksessä voisi vielä sietää sketsiviihdemäisesti karrikoidut sääolot kesäkuisine räntäsateineen ja heinäkuisine pakkasineen (jos heinäkuussa mitataan pakkasta, voisi maan suosiolla hinata eteläiselle napapiirille, minne se kuuluukin), hyttysten puhki puremat sääret ja paikallispubin vankileirimäisen kesäterassin, missä vain keskivartaloihra lämmittää naparetkeläisiä, jotka ryystävät hyyhmäisiä lonkeroita ripset rakeissa. Vaan suomalaisten surullinen, koko kesän ajan tauottomasti veivattava sääobsessio puristaa viimeisetkin henkiset mehut huurteiseen asfalttiin. 

Ei näet riitä, että kesällä on paska sää, minkä ei pitäisi olla yllätys kenellekään suomalaiselle; säätilasta ja sen ennakoinnista pitää tehdä rahvaan tiedollisen toiminnan pääaihe. Normaalin kasvukauden aikana iltapäivälehtien lööpeissä pohditaan säätä useammin kuin Ilmatieteen laitoksella: Nytkö jo lämpenee? Helteet saapuvat viimeinkin! Ensi viikolla jopa +26! Unohtamatta tietenkään legendaarisia SEKSIHELTEITÄ. Ennusteet ovat tietysti katteettomia, mutta kesähallojen kohmettama kansa tarttuu sinisillä sormillaan jokaiseen kyynisesti esille lyötyyn toivonkipinään, jonka kajo lämmittää edes hetken tässä surkeassa maassa, jossa toppatakki on kurantti asuste heinäkuisena päivänä klo 14.30.   

Tämän kaiken toivottomuuden päälle elinkeinoministeri harmittelee, että suomalaiset eivät lomillaan tee tarpeeksi kotimaanmatkoja. Siinähän sitä saakin rahoilleen vastinetta, ajamalla ABC-asemien jauhelihapihvejä narskuttaen kaatosateessa jonnekin Visulahteen hytisemään.

Onneksi on tämäkin paska jo tältä vuodelta lähes ohi.

Timo Soini

Sic transit gloria mundi. Nämä sanat Timo Soini varmasti tuntee: niitä oli tapana lausua paavien kruunajaisissa niinä Vatikaani II:sta edeltäneinä puhdasoppisina aikoina, jolloin paavit oikeasti vielä kruunattiin. Nämä sanat voisivat muuten sopia Timo Soinin surkean mahalaskun summaukseen, mutta ne soisivat tälle irvokkaalle, typerälle ja pohjattoman tyydyttävälle näytelmälle arvokkuutta, jota mokoma omaa ahneutta ja tyhmyyttä aiheutettu poliittisen perinnön viemäriinliritys ei ansaitse.

Tosiasia on, että Timo Soini on todistettavasti huono johtaja, joka mokasi hommat aivan perinpohjaisesti. Hän on myös kyyninen mutta lyhytnäköinen huijari, jonka aikanaan nauttima tyystin ylimitoitettu suosio tulee hyvin pian näyttämään täydellisen käsittämättömältä. Hänen yli kahdenkymmenen vuoden vedätyksensä vei hänet huipulle, mutta siellä hänen paukkunsa oli puhallettu parissa vuodessa. Timo Soini on tunaroiva kupla, eikä häntä kannata päästää poliittisten epäonnistumisten kaatopaikalle ilman kunnon ilkkumiskierrosta. 

Kaikkein hauskinta Soinin naurettavassa lysähdyksessä on, että hän aiheutti sen alusta loppuun itse surkealla johtamisellaan ja tyhmällä strategiallaan. Maisterisjätkä brassaili kuuluisalla populismigradullaan pitkin toreja, mutta ehkä hänen olisi kannattanut myös yrittää omaksua siitä muutamia sovellettuja sisältöjä. Siihen vain eivät rahkeet riittäneet, ja maisterisjätkästä tuli ministerispätkä. 

Soinin pölkkypäiset fanit eduskuntaryhmässä ja puoluevaltuustossa ovat äimistelleet ja surkutelleet, miten Halla-ahon laitaoikeisto "kaappasi" puolueen, ikään kuin tämä ns. siipi olisi jokin ulkopuolinen toimija. On suoraan Soinin oman lyhytnäköisen ahneuden seuraus, että tämä aines, jota kutsuttakoon vaikka avarakatseisuuden hengessä nuivaksi biomassaksi, otti lopulta vallan. Soini itse kutsui heidät mukaan vallanhimossaan, ja hän päästi heidät vallan kahvaan, kun omien nakkisormien ote alkoi amatöörillä lipsua.

Oli Soinin valinta haalia kauniisti sanoen yksinkertaiseksi luonnehdittava hormonishowpainija Tony Halme puolueen listalle. Halmeen örvellys toi pikkupuolueelle julkisuutta, ja juuri hänen toikkarointinsa avasi portit persujen kasvu-uralle. Soini käytti moniongelmaista örkkiä hyväkseen, kunnes tällä täysin ennustettavasti napsahti. Se, että Halme vietti lyhyen loppuelämänsä vuodeperunana, unohtui nopeasti Soinilta, kun puolueeseen alkoi tunkea ääniä ja ihanaa valtaa sekä Lindströmin kaltaisilta hömelöiltä, jotka ihailivat Halmeen tyhmyyttä, että niiltä, joihin vetosi itsensä työkyvyttömäksi keulineen narkkarin hiomaton ksenofobia. 

Soinilla olisi ollut vieläkin mahdollisuus kuratoida jäsenistöä ja ehdokkaita; hän olisi voinut lukea Halla-ahon kirjoituksia ja verrata niitä omaan kuuluisaan arvomaailmaansa, josta luennoi mielellään ja korskeasti kaikille muille. Hän ei tehnyt niin. Hän toivotti Halla-ahon, Hakkaraisen ja koko muun konkkaronkan tervetulleeksi, mitä nyt välillä passiivis-aggressiivisesti parissa haastattelussa vähätteli yksisilmäisiä poikia puuttumatta asioihin oikeasti. Tämä voi olla tyhmyyttä, laiskuutta, välinpitämättömyyttä, pelkuruutta tai voimattomuutta, tai kaikkia edellä mainittuja; jokainen piirre sopii Soinin johtamistapaan.

Soini esiintyi jatkuvasti itse persujen moraalisena takuumiehenä tekemättä oikeasti mitään näiden takeiden lunastamiseksi. Hän uhosi immosten harjaamista, mutta mitään ei koskaan tehty. Kun Halla-ahon tahdottomat seuraajat alkoivat ottaa puoluetta haltuun ja kun Soini itsekin viimein alkoi tämän tajuta, oli jo liian myöhäistä. Tohtorismies pelasi shakkia, kun Soini oli valmistautunut Hullunkurisiin perheisiin. Lippalakitettu meloni tämän härskiintyneen jäätelöannoksen päällä koostuu siitä tosiseikasta, että Soinia varoitettiin tästä, mutta että hän ei silti vaivautunut nousemaan laakereiltaan tehdäkseen asialle jotain.

Tietysti Soini voi puolustautua, ettei ulkoasiainministeriltä jäänyt riittävästi aikaa puolueen mikromanagerointiin, että isänmaan asia oli tärkeämpi kuin puolueen. Tämä voisi kuulostaa pätevämmältä, jos Soinin kuuluisista luottomiehistä ja -naisista olisi oikeasti ollut pitämään puolueessa jöötä. Jokseenkin huvittavaa on myös, että Soinin isänmaallinen velvollisuudentunto ministerinasioiden hoitamisessa johtaa nyt siihen, että maassa on hallituskriisi ja että ministeriaudi jättää hänet tien varteen. Löytyisiköhän Timpalta joku hauska sutkaus tähän tilanteeseen? Olisiko perstaskussa kirjoitettuna? Tai miten olisi perinteiseen malliin kokonainen viidentoista virkkeen tajunnanvirtaplokaus, joka saa Huhtasaarenkin näyttämään välkyltä?

Timo Soini on ollut katastrofaalinen johtaja, joka menetti rakentamansa puolueen äärioikeistolle aivan omaa hölmöyttään. Hän on lattea ja strategisesti huono ajattelija, jonka naurettava arvomaailma ei todistetusti kestänyt yhteentörmäystä todellisuuden kanssa, sellaisen todellisuuden, jossa on myös muita toimijoita kuin keskinkertaisuuksien messiaan opetuslapsia.

Vaan ei Soinia pidä yksin syyttää asiasta. Mikään edellä mainitusta ei olisi ollut mahdollista ilman niitä tyhmiä, tyhmiä ihmisiä, jotka menivät hänen naruunsa ja nyt itkevät, kuinka menettivät puolueen. Soini vedätti näitä typeryydestään numeron tehneitä uuvatteja, ja lopulta päättäväisemmät voimat vedättivät hänet itsensä. Soinilaisten törppöys on sitäkin vakuuttavampaa, kun muistetaan, että suurin piirtein ainoa selvästi älykäs halla-aholainen on Halla-aho itse; useimmilla muilla leiriläisillä ei ole ikinä ollut yhtään omaa ajatusta, ja esimerkiksi Tynkkynen on jopa kuuluisa kyvyttömyydestään käsittää suunnilleen mitään asiaa. Soinilaiset riemuidiootit hävisivät tälle porukalle, ja hävisivät totaalisesti. Sitä on ollut hekumallista seurata. Persujen hätä on korkein riemu.

Timo Soini, tämä lattea, nolo floppi, järjesti Suomeen parlamentaarisen äärioikeistopuolueen ensimmäistä kertaa yli seitsemäänkymmeneen vuoteen, romutti rakentamansa puolueen, petti vedättämiensä turpeisten piruparkojen luottamuksen lopullisesti ja keikautti myös hallituksen, johon osallistumista hehkutti isänmaallisena velvollisuutena; ja kaikki tämä tasavaltamme 100-vuotisjuhlissa. Hän tulee saamaan kaiken tämän anteeksi Jumalansa valtuuttamalta synninpäästäjältä, mutta maallisessa historiassa hänen paikkansa tulee olemaan isänmaan surkuteltavassa häpeäpaalussa. Hyvästi, Timo Soini, olit surkea esitys ja huono johtaja, toivottavasti edes nautit laukastasi ennen poliittisen historian liimatehdasta.

Kolumnipuuska

Kolumnipuuska ei ole tuulentuiskaus, joka romahduttaa pylväikön, eikä äkillinen vimma kirjoitella lyhyitä mielipideartikkeleita. Kolumnipuuska on se asento, jonka kolumnisti artikkeliin liitettävässä valokuvassa useimmiten ottaa. Tiedättehän, tällainen:

Metro

Kolumnipuuskan on ilmeisesti tarkoitus ilmaista itsevarmuutta: tämä on minun mielipiteeni, ja te voitte yrittää vain pärjätä sen kanssa. Kolumnipuuskassa mies ei saa käyttää solmiota. Hymyily on kolumnipuuskassa sallittua, muttei suotavaa, sillä se vesittää affektoitua ota tai jätä -henkeä. Korkeintaan pieni itsetyytyväinen tai -tietäväinen virneenhäivä on suositeltavaa. Mallia näyttää alan supisuomalaisin ilmentymä, TS:n Hannu Miettinen:

Turun Sanomat

Kolumnisti vaikuttaa tällaisessa kuvassa ylenkatseellisen kriittiseltä, tismalleen siltä mieheltä, joka tekee käytetystä autostasi hyvin alhaisen tarjouksen ja ilmoittaa haastavasti, että et sä siitä mistään parempaakaan hintaa saa. 

Hymyily vesittää helposti koko kolumnipuuskan. Tässä otos, jossa kolumnisti muistuttaa vahingoniloista, yhä hippivaiheestaan toipuvaa mökkinaapuria saunapaloasi katselemassa:

Kodin Kuvalehti

Tämän vuoksi viivasuisuus onkin kolumnipuuskaajalle parempi vaihtoehto. Se näet ilmaisee suuremman kirjon asennetiloja. Tässä kolumnipuuska, joka voi osoittaa yhtä hyvin oivallusta kuin pöyristystä:

Etelä-Saimaa

Taustan kannattaa kolumnipuuskakuvassa olla tyhjä. Esimerkiksi tämän kuvan bulevardihenkinen kulttuuriympäristö yhdistettynä kolumnipuuskuttajan bulevardihenkiseen habitukseen antaa hänen ymmärtää olevan pikemminkin Kokoomuksen kuntavaaliehdokas kuin uskonnollisen aikakausjulkaisun kolumnisti:

Sana

Tämä blankkotaustainen puuskuttaja taas kelpaisi melkein minkä tahansa eduskuntapuolueen vaalimainokseen, mitä nyt ehkä Vasemmistoliitolle ja Perussuomalaisille turhan siisti ja kammattu:
 

Kirkko ja kaupunki

Kolumnipuuska voi ilmentää myös ns. rock-asennetta, asenteista ehkä väsyttävintä:

Yle Lahti

Kolumneihin ei selvästikään riitä pelkkä kasvokuva. (Kuva on pakko olla, sillä tuleehan meidän tietää, miltä kirjoittaja näyttää voidaksemme asettaa hänen ajatuksensa tai sellaisina markkinoidut naputuksensa henkilöityyn kontekstiin.) Vartalosta on näytettävä vähintään ylin kolmannes, mutta parhaiten kolumnipuuskuttajan masun ihastelu onnistuu tietysti kokovartalokuvassa:

OivaSeutu

Jotkut kolumnipuuskuttajat tuntuvat itsekin tajuavan asentoformaatin tahattoman komiikan:

Apu

Olisiko mahdollista kirjoittaa kolumneja siten, että kusipäisyys ja omahyväisyys paistaisi pelkästään tekstuaalisesti ilman visuaalista tukea?

J. V. Snellman

Eli toisin sanoen Joku Vitun Snellman. Hänellä on yksi arviolta 315 vuotuisesta liputuspäivästämme, muttei edes nimikkoleivosta. Hän istuu Suomen Pankin fasaadia rumentamassa ylväänä kuin puhumattomaan dementiavaiheeseen taantunut vanhus hoitokodissa, ja hän näytti Frankensteinin hirviön varhaiselta raakaversiolta. Kukaan ei ole lukenut mitään hänen kirjoittamaansa teosta loppuun eikä ole menettänyt siinä paljoakaan. Miksi siis tuhlaamme lipunkiskomiseen vaadittavaa liike-energiaa tähän kumiseen suoruumiiseen, joka ei selvästi osannut edes käyttää kampaa filosofiasta nyt puhumattakaan?

Snellman on näet Suomen kansallisfilosofi. On hyvin soveliasta, että tyhjänjauhamiseen erikoistunut tunnevammainen hirvenperse tunnetaan tittelillä, joka ei tarkoita mitään. Voittiko hän filosofian SM-kisat 1866? Snellmanin filosofinen ansio on siinä, että hän referoi sisällöllisesti tyhjimmän ja kielellisesti lukukelvottomimman saksalaisen filosofin sanamagiaa Suomen oloissa. Hegelin, tuon mahtipontisen sekopään, harvoista ymmärrettävistä katkoksista plagioimalla muodostui juhlittu kansallisfilosofia, joka ei ole muuta kuin ylikäsitteellistämisen autuuteen, aikakauden historiantajuttomiin muotiharhoihin ja apinoijansa henkilökohtaisiin tunne-elämän häiriöihin tukeutuva poliittinen ohjelma. Nykyaikana Snellmanin puolipontevalla hegelehtimisellä on lähinnä kulttuurihistoriallista relevanssia, joka sekin on aivan ilmeisesti haihtumassa, kun enää kukaan ei tiedä, mikä mies hän oikeastaan oli – aivan kuin esimerkiksi kirjailija Antti Heikkinen Ylellä puolivakavissaan valittelee. 

Kyse ei välttämättä ole pelkästä sivistymättömyydestä, vaan mittakaavaharhasta. Snellmanin kultti on menneisyysilmiö, jonka relevanssi pienenee kuin virsikirjan. Kerron artikkelin ensimmäisen salaisuuden: kaikki liputuspäivän saaneet ihmiset ja asiat eivät välttämättä ole tärkeitä. Liputuspäivät jaellaan tyystin poliittisin perustein; ne eivät saapuneet Siinaivuorelta eivätkä ne kasvaneet mättäästä suppilovahveroiden tapaan. Snellmanin historiallinen merkitys pienenee jatkuvasti, ja on yhä ilmeisempää, että hän oli hyvin keskinkertainen hahmo, jonka nousu suuriruhtinaskunnan kaapin päälle kertoo lähinnä siitä, miten ohuesta kerroksesta latinantaitoiset kyvyt oli hänen elinaikanaan raaputettava.

Snellmania juhlitaan, tai no, on joskus juhlittu suomalaisen kansallisuusaatteen johtohahmona. Runeberg ja Arwidsson ovat jättäneet tälläkin alalla suuremman henkisen perinnön, mutta se toki on totta, että Snellman oli keskeisiä hahmoja suomalaisen kansakunnan keksimisessä.

Asiahan on näet niin, lapsukaiset – ja tämän, artikkelin toisen, salaisuuden voi kuka tahansa ammattihistorioitsija vahvistaa  – että kansakunta, ei vain suomalainen vaan mikä tahansa, samoin kuin kansallisuusaate ja kansallisvaltio ovat 1800-luvun keksintöjä, joiden jostain syystä teeskentelemme olleen olemassa retroaktiivisesti vuosisatojen ja -tuhansien taakse, vaikka ne ovat pelkkiä kuvitelmia tänäkin päivänä. Valtioita toki on, mutta on jostain syystä yhä muodikasta teeskennellä, että niillä on ensisijaisesti muita kuin geografisia, valtapoliittisia ja taloudellisia perustuksia. Ajatus kansakunnasta rajattuna historiallis-faktisena ja ilmeisenä entiteettinä on suurin piirtein rautatien ikäinen keksintö. Paitsi että rautatiet ovat oikeasti olemassa ja helpottavat ihmisten elämää. Tai voisivat tehdä niin, jos VR saisi vuoronsa noudattamaan edes suurpiirteisiä aikatauluja. 
  Tämän omituisen kansakuntaharhan vallassa olemme tottuneet mm. kuvittelemaan, että Suomi olisi erityisen "nuori" kansakunta, vaikka esimerkiksi mukayhtenäisestä "kansallisesta" historiastaan tunnettu Kiina on kanssamme samaa ikäluokaa ellei reilusti nuorempi. Jostain Intiasta, Jordaniasta tai Bangladeshista puhumattakaan. Tämän yleisessä tiedossa olevan salaisuuden menetettyä ansaitsemattoman mystiikkansa on paljon helpompi asettaa Snellman hänelle kuuluvalle paikalle fennomaanis-laimeahkon valtiotaistelun kontekstiin keskinkertaisena poliitikkona ja sanomalehtikirjoittelijana, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta ja jolla ei edes tarvitsisi olla merkitystä Suomalaisuuden Liiton mulkkujen ulkopuolella. (Suomalaisuuden Liittoon kuuluu pelkkiä mulkkuja, jännä juttu.)

Ei tässä vielä kaikki. Snellman ei ollut ainoastaan ansiotta hehkutettu mielikuvitukseton keskinkertaisuus. Hän oli myös aktiivisesti haitallinen, jopa tuhoisa, sille suomalaiselle kansakunnalle, jota luuli niin kovin rakastavansa. JiiVeet Snellman ja Stalin – kummalla on vastuullaan enemmän suomalaishenkiä? No, Snellmanin toimiessa senaatissa käytännössä valtiovarain/hätätilaministerinä Suomi vei ruokaa ulkomaille samalla, kun kahdeksan prosenttia väestöstä nääntyi nälkään ja sen seurauksiin. Tämä suomalainen holodomor oli niinkutstutun Länsi-Euroopan viimeinen massiivinen nälkäkatastrofi, jota Snellman senaatteineen olisi voinut lievittää, jos olisi halunnut. Ei halunnut. 

Snellmanille oli näet tärkeämpää huolehtia suomalaisen kansakunnan siveellisestä edistyksestä ja kontribuutiosta maailmankulttuuriin kuin valvoa, että tämän hänen keksimänsä suomalaisen kansakunnan todelliset, fyysiset jäsenet eivät kuolleet kuin kärpäset tuskallisilla tavoilla täysin estettävissä olevassa elintarvikekatastrofissa. Hätäapua tuli ulkomailta, mutta liian vähän ja se jaettiin huonosti. Snellman senaatteineen panosti hätäaputöihin eli silmänlumeeksi järjestettyyn pakkotyöhön, jossa koottiin tautisia ihmisiä kaivamaan kanavia tai muuta sellaista kosmeettista, jottei vain kenenkään hengissä pysymistä varmistettaisi vastikeettomasti: sehän näet tärvelisi Snellmanin mielikuvituksessaan tekohengittämän suomalaisen kansakunnan moraalin. (Take notes, Sipilä.) Nämä nälkiintyneiden työleirit tietysti pahensivat tilannetta levittämällä kulkutauteja, joihin kuoli vielä enemmän ihmisiä, kuten joku oikeaan käytännön ajatteluun kykenevä normaalilla älyllä ja etiikalla varustettu ihminen olisi voinut hegeliläiselle kansallisnerolle kertoa, jos tämä olisi kyennyt edes tunnistamaan järkevän ajatuksen kohdatessaan sellaisen.

Snellman oli näitä halveksittavia moralistihirviöitä, jotka ovat huolissaan siitä, miten alempien sosiaaliluokkien moraaliin vaikuttaa se, jos he saavat päähänsä omistavansa jonkun oikeuden elämään merkityksessä "minun ja perheeni ei pitäisi kuolla korpeen yhteiskunnan kyvyttömyyden takia" tai muuta sellaista, jota ei voi abstrahoida maailmanhengen pierukaasuilmentymäksi.   

Snellman on paskin ihminen, olla on liputuspäivä kalenterissamme. (Lenin ei sellaista onneksi koskaan saanut.) Hän näytti hirviöltä hyvästä syystä: hän oli hirviö. Keskinkertainen, banaali byrokraattihirviö. Häntä ei tule passiivisesti unohtaa; hänet tulee viskata historian kaatopaikalle sylkäisyjen saattelemana.